Hei, tiedäks sä sen tunteen?
Hihi. Se on samaa aikaa niin hirveän kamalaa ja kuitenkin ihan hitsin hauskaa. Se, kun nauraa röhötät, mutta vain sisäisesti, sillä tajuat sen kaiken kuplinnan keskellä, että kaikesta hassusta huolimatta on aivan liian sopimaton tilanne hihittää, edes pikkuisen tyrskähdellä – niin muutoin kuin flunssan nimissä. Siispä on keskityttävä. Kuulin joskus, että aivastamisen pidättelemiseen auttaa peukalon puristaminen. Ehkä pikkurilli on sitten kiinnittynyt nauruhermoihin?
Olin ihan vähällä päästää hihityksen Prisman kassalla asioidessani. Olin raejuusto-ostoksilla. Kolme purkkia Kesoa hihnalle ja hihna liikkeelle. Ulkomaalaistaustainen kassaneiti oli koko toimituksen ajan hyvin ystävällinen ja hoiti hommansa mallikkaasti näin toisenkin kassaneidin vinkkelistä. Puhui ymmärrettävää suomea. Kuitenkin, piippiippiip ja kortti koneeseen. Oli kiire kotiin, koska broileripyörykät olivat uunissa. Maksukortin siru alkoi temppuilemaan, kassaneiti kehoitti ottamaan kortin pois ja laittamaan takaisin. Selvittiin ja valmista. Niin, mikä ja missä vaiheessa minua niin nauratti?
Oletteko kuulleet sen otapaitapoisjustnoin-kappaleen? Hihi. Eikä se alkaa taas. Hihi. Kuitenkin, en tiedä, oliko kassaneidillä tarttunut tahattomasti tuon kappaleen nimenomaisen kohdan sävelkulku (tai intonaatio, mikä lie) puheeseensa. Hetken luulin jo nimittäin, että hän kehoittaa ottamaan Uniikin tapaan paidan pois – sen kortin poistamisen sijaan. Hihi. Ota kortti poiiis. Olin lisäämässä just noiiin.
Hihi. Tiedäks sä sen tunteen?
Siis kun yrittää vimmatusti selittää toiselle melkein kuolettavan hupaisaa tapahtumaa – ainakin omasta mielestä – mutta sen pukeminen sanoiksi ei vaan onnistu. Ei sitten millään. Se hauskuus oli ja meni, eikä niitä naurunkyyneliä pysty loihtimaan toisen silmiin, vaikka kuinka selittäisi, kertoisi ja kuvailisi. Kun ei se toinen kässää. Tietenkään. Huumori ja naurukohtaukset ovat aika arvokas juttu, koska ei niitä saa aina noin vain takaisin, vaikka kuinka tahtoisi.
Hihi. Minusta tuntui tätä tekstiä kirjoittaessa vähän siltä. Siis ettei kukaan kässännyt. Kässäsitkö?
Ai niin. Oli minua hihityttää myös töissä. Puristaessani possun kieltä kourassani. Se olisi tosin ollut sellaista hermostunutta naurua, jos ulos olisi päässyt. Vähän hysteeristäkin.
Hmm. Päädyn lopettamaan tämän tekstin lauseeseen: en vain ylipäätään pidä kovin paljon kielistä. Hihi.
Hihitytti ajatuskin, jos joku näkisi, kuinka makaan keskellä treenisalin lattiaa ja yritän tehdä vatsalihaksia ottaessani puhelimella kuvia itsestäni. Hihi.
Elina Heidi Rinkeli 
Mie ainaki nauroin ääneen tolle 😀 Mulla ei varmaa ois pitäny pokka lainkaan tollasessa tilanteessa, rispektii! 😀
TykkääTykkää
Hihii, mahtavaa! Se oli mun salainen tavoite, että saan tällä jonkun ehkä hymyilemään! Mutta että nauramaan! Ihan parasta!:D<3
TykkääTykkää
Joo kyllä oisin minäkin nauranut jos en koulun käytävällä ois ollut 😀 Ihan huippu!
TykkääTykkää
Hehe, hitsi, olisi pitänyt laittaa kehoitus alkuun, että tämän tekstin saa lukea vain yksin pimeässä kopperossa. 😀
Mutta juu, melkein naurattaa yhä! :')
TykkääTykkää