Pieni poika ostoskärryissä. Huutaa äitiä irvistys naamalla. Isä paijaa päätä. Ja hymyilee äidille. Sormet hamuavat huivin reunaa, käsi liukuu intialaista kirjailua pitkin tottuneesti. Suoristaa hieman sieltä. Ja tuolta. Kämmen laskeutuu alas poskelle. Sipaisee hellästi. Äidin silmät loistavat. Vahvasti. Turvonneissa kasvoissa. Käsi hamuaa jo lompakkoa. Viisikymmentäkolme ja viisi, kiitos, sanon. Arkipäivää vaan. Heillekin. Yksinäinen hius leijailee lattialle. Kun äiti penkoo kukkaroaan. Iikka sitten näköjään maksaakin, isä vitsailee. Katsahdan edessäni edelleen ostoskärryissä nauravaa pikkupoikaa. Hänen silmänsä kohtaavat kassan päädyssä hihittävän äidin omat. Joiden loisteen takana näkyy luja tahto. Ja kipu. Isi laskee leikkiä, Iikka, äiti hymähtää. Aidosti onnellisena. Iikkaan, Isään ja elämään rakastuneena. Ja aivan varmasti hyvin toiveikkaana. Lompakko on vihdoin suostunut maksukortin luovuttamiseen. Elämä voi jatkua. Toivottavasti hyvin pitkään.

 

Tiedättekö, sinä hetkenä olin aivan varma, että niin se tulee tekemäänkin. Iikan äidinkin kohdalla.

 

Tuo pieni hetki jätti minuun suuren jäljen.