Uncategorized

Vielä seison tomerana tasajaloin.

Alkaa aina hymyilyttämään ihan hirmuisesti, kun ajattelen ala-asteikäistä Elinaa. Usein hymyyn sekoittuu kyyneleitäkin. Muistot tuntuvat raastavilta juuri niiden sisältämän onnellisuuden vuoksi. Mutta myös sen vuoksi, että menneen avulla löydän osasia oikeasta Elinasta. Ai niin, maitohan on aina ollut lempijuomani. On kuitenkin ihana selailla mielessä muistoja noilta ajoilta. Aika ei ole vielä ehtinyt haalistamaan niitä, ehkä ihan hiukan vain pyöristämään kulmia.
Päällimmäisenä mieleeni nousee pienen pyöreäposkisen tytön tomeruus, omatoimisuus ja se energia! Muistan edelleen erään iltapäivän. Olin ollut koulussa koko päivän, toisella puolella tietä. Pingoin muutaman sadan metrin matkan kotiin ja heitin repun eteiseen. Tungin balettitossut kassiin ja vetäisin jumppa-asun vaatteiden alle. Pystyn yhäkin muistamaan, miltä tuo kangas ihoani vasten tuntui. Se oli tuttu tunne. Olin kiireinen pikkutyttö ja organisoin asiat siten, että pystyin lähtemään suoraan leikeistä polkemaan balettitunnille. Väkersin kangaskassin pyörän tarakalle ja polkaisin viereiseen leikkipuistoon. Ystävien luokse. Koko kirkkiksen ajan tarkkailin kelloa ja tasan kello kolme hei arvatkaa mun tarttee nyt lähteä balettiin, heippa! Illalla touhukkaan päivän jälkeen kotiin palatessani äiti odottelikin jo minua.  Niin paljon kerrottavaa! Pöydällä odotti lemppariruokaani: tomaattitonnikalaa ja makaronia paahdetulla sipulilla sekä töräyksellä ketsuppia. Ja ne makaronit olivat sellaisia tavallisia sarvia.
Sarvimakaroneja tänäpäivänä syödessäni minut valtaa lämmin tunne. Olen ihmetellyt sitä. Nyt muistan miksi.
 

Tai entäs se talvi-ilta, kun pimeys oli jo laskeutunut. Äitiä ei vielä kuulunut. Koko meidän kotikin oli pimeä – lukuunottamatta keittiötä ja kattolampun kuulasta valoa. Istuimme kaverini kanssa pöydän ääressä. Rapinaa. Olin löytänyt riisimuroja kaapista. Kaadoin niitä kahteen kippoon. Talon emäntänä muistin kuitenkin varmistaa allergiselta vieraaltani hei eihän näissä vaan oo kananmunaa? Tarjoilin annokset ylpeänä maidon ja hillon kera.
Se pikkutyttö oli usein luvannut ja suunnitellut ennen kuin muisti kysyä saanhan. Eikä se pikkutyttö liiemmin tarvinnut neuvoja tai rohkaisua, ainoastaan äidin luvan.
Pieni Elina oli tomera, omatoiminen ja suunapäänä menossa uusiin juttuihin. Ei pienellä Elinalla tullut mieleen miettiä, onko minusta tähän. Toki pieni Elina oli arka ja ujo, mutta ei sekään estänyt touhuamista. Ei pieni Elina epäillyt koko ajan itseään. Meni muiden mukana. Aika usein yksinkin. Omien juttujensa perässä elämää eteenpäin.
Ei me voidakaan mennä luikkaamaan. Ystävän sanoja pieni Elina ihmetteli kovin. Koska luistimet ovat varastossa. Avataan avaimella se ovi! Ovi on jumissa. Ai, no siinä tapauksessa minä avaan sen oven.
Pienen Elinan filosofia. Toimi aika usein. Tuolloinkin.
Eikä luottamus omiin kykyihin ollut vain lapsenomaista tapaa ajatella. Ei omatoimisuus vain ikäkauteen liittyvä piirre. Ne olivat Elinan osia, jotka olen kaikessa myllerryksessä kadottanut. Tai unohtanut. Sulkenut lukkojen taakse. Ihan kuinka vain. Pääasia kuitenkin on, että jossakin se itseluottamus on. Tallessa.
Ai, no täytyy vain avata se ovi.

4 thoughts on “Vielä seison tomerana tasajaloin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s