Uncategorized

Tulisitsä treenaa.

Olen aika kova tyttö analysoimaan. Muita ihmisiä, mutta ennen kaikkea itseäni. Osaan kuvailla itseäni hyvin – höpö, hyväsitkoinen, minäite ja nytheti, kipinäherkkä, aika kiltti, herkkis, naururikas, reipasroihuinen – ja kertoa myös tarkalleen, miksi joku päivä olen vähemmän höpö tai aivan liian minäite. Tiedän, että useat pitävät minua vähäpuheisena, vaikka oikeasti olenkin pikkuisen hölösuinen. Nykyisin tunnen itseni hyvin, aikalailla syvimmän sopukankin. Turhan tärkeää analysointia? Ei mielestäni. Haluan osata selittää itselleni, että tosiasiassa keskellä lattiaa lojuva sukkakasa potuttaa, koska maitopurkki lipesi hetkeä aikaisemmin tahmatassuistani lattialle. Tai ymmärtää, miksi Bio Luvilista tulee aina mieleen vappu.
Olen pitänyt tähän mennessä kaikkia juttuja itsessäni suhteellisen pysyvinä. Miellän itseni aina ja ikuisesti keltaiseksi, koska Annikan kanssa valittiin yhdessä – hei tietysti – keltaiset hajunallet koko värivalikoimasta. Silloin joskus siis. Itse asiassa en edelleenkään ymmärrä, miten äiti pystyi vastata menomatkalla lempivärikseen sininen ja tulomatkalla punainen. Kai lemppariväri nyt aika pysyvä juttu on? En ole edes ajatellut, että minun tulisi yrittää muuttaa itsessäni äkkipikaisuuttani johonkin suuntaan. Koska minä nyt vain olen sellainen. Samalla myös toivon, että se lapsenomainen innostuja on ihan tositositositosi tiukasti minussa.
Havahduin jokunen päivä sitten siihen, etten ehkä olekaan niin pysyvä pakkaus. Kesken treenien sarjatauolla alkoi potuttamaan urakalla. Treenitehottomuus. Ensin luulin, että syy on JVG, sitten ajattelin sen olevan ennemminkin jäykät lonkankoukistajat, sen jälkeen päädyin kiukuttelemaan tossuilleni, tossujen jälkeen koko salille. Oikeastaan siellä käyville ihmisille. Tai vielä oikeammin käymättömille. Kunnes tajusin perimmäisen syyn. Yksinäisyys. Minä, joka aina olen rakastanut autioita saleja ja yksin ähellettyjä treenejä, kaipasin seuraa aamuiselle urheilusuoritukselle. 

Hämmennyin hivenen. Reilun kuukauden ehdin käydä salilla niin, että joka kerta treeniseuranani oli ainoastaan radio. Ei enää edes Aamupoikia. Vanha Elina olisi ollut siitä vain iloinen, siistii. Vieläkin se on ihan kiva. Samalla olen yllätyksekseni kuitenkin tajunnut kaipaavani jotakin. Muutamaa kanssatreenaajaa. Lisäboostia tuomaan. Ehkä paria sananvaihtoa. Hymyä. Hymähdystä. Moikkausta. Ihan vain jonkun toisenkin läsnäoloa aamulla kahdeksan aikaan jalkatreeniä aloitellessani. Siitäkin huolimatta, että haluan keskityä vain ja ainoastaan itse treeniin, en sosiaalisuuteen tai hyvältä näyttämiseen.
Yksinkin saan puserrettua aika kohtuullisesti viimeisetkin voimanrippeet treenin aikana. Oikeasti, vaikea myöntää, koska olen aina pitänyt itseäni erakkotreenaajana, mutta se puristus käy mukavammin, jollen ole aivan yksin. Tajusin myös, etten nykyiseltä saliltani läheskään aina lähde hymy huulilla tai pieni, erityinen muisto taskussani. Olo on usein kutakuinkin tulipahan tehtyä. Sen sijaan vaihdan yhäkin kuulumisia töissä kassalleni sattuessa vanhoja treenipappoja kaupungin salilta. Silloin hymyilen. Ja muistelen. 
 En edelleenkään pystyisi menemään suurelle, ihmisiä vilisevälle salille. En pidä katseista. Sen verran arka olen yhäkin. Mutta ehkä olen kuitenkin muuttunut ihan hiukan. En enää pakene ihmisiä, en enää häpeile itseäni niin valtavasti. En enää sulje ympäröivää maailmaa ulkopuolelleni ja piiskaa itseäni yksin sisällä, vaan sallin itseni motivoitua yleisesti myös toisista ihmisistä. Se on aika kivaa huomata.

 Millaisia treenaajia te olette? Yksin vai yhdessä?
 

11 thoughts on “Tulisitsä treenaa.

  1. mä olin ennen kanssa sitä mieltä, että treenaaminen (juokseminen) yksin on parasta. en voinut kuvitellakaan, että lähtisin porukassa lenkille. jotenkin ajattelin että a. ilman musiikkia juokseminen on tylsää b.pitää jutellaa ja se vie tehoja. mutta kun lähin mukaan juoksukouluun niin mun käsitys muuttui täysin. nykyään tykkään juosta porukassa. ja suurin syy on juuri, yllätys yllätys, asia mikä mua just eniten ”pelotti”, eli se sosiaalisuus. ja sen lisäksi tosiaan saa enemmän itsestään tehoja irti jos joku on piiskaamassa 😀

    Tykkää

  2. Minä olen koko ikäni treenannut ja harrastanut joukkuelajia ja ollut siis myös aina valmennettavana. Joukkue on aina ollut ykkönen – vasta kakkosena olen tullut minä tise. Jokunen vuosi sitten rupesin harkkailemaan enemmän myös itse ja tällä hetkellä nautinkin siitä, että voin tehdä tai jättää tekemättä täysin sen mukaan, kuinka minä sanon ja haluan: ihan vain itselleni 🙂 Pääasiassa ”treenaan” ja harrastelen siis yksin, mikä on toisaalta ihana tapa oppia tuntemaan itseään. Yksinäisyys on kuitenkin välillä kova ja huomaan kaipaavani sitä ryhmää, yhdessä tekemistä ja seuraa. Olen huomannut, että parasta on, kun lähtee harkkailemaan yksin (itselleen) ja tapaa samalla mukavia ihmisiä, keiden kanssa jutskailla ja puida! 🙂

    Tykkää

  3. Mäkin tykkään treenata yksin. Kuitenkin viime aikoina on herännyt ajatus, että olisihan se porukassa treenaaminenkin varmasti ihan kivaa! Meillä kyllä käy salilla sen verran porukkaa, että ei siellä koskaan täysin yksin joudu/saa olla.

    Sanoisin, että paras ratkaisu olisi treenata välillä yksin ja välillä yhdessä. 🙂

    Tykkää

  4. Tuskin iso yllätys, mutta yksin. Oikein isolla, YKSIN. 😀 Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä, etten kestä häiriöitä. En äänihäiriöitä, enkä visuaalisia häiriöitä. Ei kykene keskittymään. Ja heti kun puntteilussa keskittyminen herpaantuu, liikkeen suoritus lakkaa mulla siihen paikkaan. Voimat katoaa laakista! HSP:n elämää. 😉
    Mutta kaikki muu liikunta, ei niin keskittymistä vaativa (esim. lenkit) teen monesti myös mieluusti miehen kanssa. Miksei joskus jonkun muunkin kanssa, en oo koskaan kokeillut. Vaikka ulkoliikuntaa tarvitsen pääni vuoksi säännöllisesti yksinkin. 🙂

    Hihi, mä olen kanssa muiden mielestä kovin hiljainen. Mutta ootappa kun tunnetaan paremmin, niin kyllä vaan toivoisivat, että oisin hiljainen. 😀

    Tykkää

  5. Olen yksilöurheilija henkeen ja vereen, mutta oman jutun tekeminen porukassa on varmaan oikeasti aika kivaa. Toi juoksukoulu kuulostaa oikeasti kivalta! Joo, sosiaalisuus pelottaa ja mua varsinkin vaivaa mitä-muut-musta-ajattelee-syndrooma vieläkin. 😀

    Ja totta, porukassa tehot aika usein nousevat uudelle tasolle! 🙂

    Tykkää

  6. Jep, ihan totta! Yksin treenaillessa oppii hirveän paljon itsestä. Mutta se varjopuoli on se yksinäisyys. Olen aika usein urheillessani omassa kuplassani, enkä parhaimmillaan edes huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Kuitenkin siitäkin huolimatta sitä toivoisi joskus jonkinlaista seuraa. Hassua. Varmasti, jos on tottunut ryhmässä yhdessä tekemään, yksinään pakertaminen on haastavaa ja helposti vähän surkeaa.
    Juuri niin, se on oikeasti aika parasta! 🙂

    Tykkää

  7. No niin, olet sitten havahtunut vähän samaan kuin minä, heh. 🙂 Itsekin olen juuri miettinyt, että joskus olisi kiva nähdä muitakin treenisalilla. Mutta ainainen väentungos, se vain oikeastaan ahdistaa.
    Niinpä, hyvä ratkaisu munkin mielestä! Olisi niin kiva, jos saisi valita ihmismassa-asteen jokaisella treenikerralla. 😀

    Tykkää

  8. Hehe, ei nyt kovin suuri ylläri. 😉 Tiedän tuon, itse en myöskään kestä monessa asiassa minkäänlaista häiriötä. Tyhmänä yritin junassa lukea bilsaa, mutta vastapäätä istuva imeskeli kovaa karkkia mielestäni liian äänekkäästi ja luovutin. 😀 Treenatessa en sitten tiedä, ei häiritse niin paljon. Kun pääsen siihen flow-fiilikseen, niin en oikeastaan huomaa ympäröivää. Kerran kyllä muistan, kuinka eräs mässytti purkkaa SALILLA niin inhasti, että meni pasmat ihan sekaisin. Tai voi olla tietysti, etten keskity riittävän hyvin treeneissä ja sen vuoksi kestän häiriöitä. ;D

    Jos tulee mahdollisuus joskus, niin mun puolesta voidaan kokeilla yhdessä kävelyä. :')

    Tykkää

  9. YY (yleensä yksin) JP (joskus porukassa) on tän neidin kryptinen treenifilosofia, mitä tulee kanssa treenaajien määrään.
    Yksin tuntuu usein turvalliselle.. ei arvioivia (tai arvioivaksi kuvittelemiani katseita). Joskus taas treenikaveri saa tekemään tuplateholla… varsinkin jos kaveri on himppasen parempi… ei ole olemassa parempaa sparraajaa kuin kaveri, joka osoittaa tähänkin voi päästä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s