Jos olisin laulaja, haluaisin varmaan olla kuin Jenni Vartiainen. Tummaa ja tunteisiin vetoavaa. Ja jos taas olisin poliitikko, tykkäisin olla Aleksander Stubbin kaltainen. Urheilullinen ja hymyilevä. Toisaalta voisin olla myös säveltäjä, silloin olisin varmaan kuin naapurin Sibelius. Mahtipontisuutta ja paatosta. Jos minussa vain olisi koomikon vikaa, haluaisin hassutella kuin Jussi Vatanen. Pienistä asioista syntyvää hauskuutta. Jos minusta olisi kirjailijaksi, toivoisin pystyväni luoda kuin J. K. Rowling. Täysin uuden maailman.
Entä jos välillä keskittyisin olemaan ihan vain minä?
Havahdun usein siihen, että peilaan itseäni helposti muihin. Vertaan. Mietin vastineita itselleni. Haen niitä lähipiiristä, mutta myös vähän kauempaakin. En tiedä, toisinaan ehkä yritän muokata itseäni jonkun toisen kaltaiseksi. Hassua ensiksikin sen vuoksi, että se tapahtuu usein tiedostamatta, mutta myös siksi, että olen havainnut aika monen tekevän samaa: imevän itseensä toisen eleitä, käyttäytymistä, tapaa ristiä kädet tai tervehtiä ja etenkin sanavalintoja. En ole tajunnut ennen ulkopuolisen huomautusta, että minulla ja parhaalla ystävälläni on täysin samanlainen tapa käyttää fraasia (ja nyökäytystä) siisjoo. Siisjoo, kyllä mä muistan. Siisjoo, tehdään ihan niin. Luulen, että olen itse ollut se imevä osapuoli, heh. Toisaalta eräs kerta huomasin selkeästi, että tietyt tutut tervehtivät täysin samoin sanoin ja intonaatioin kuin minä itse. Tosin toinen tervehtimistapani on peräisin vanhalta ratsastuksenopettajaltani. Sen hoksasin oikeastaan itse miettiessäni töissä niin tutulta kuulostavaa moikkauksen painotustani. Mooooooi.
Tavoitteeni on kuitenkin aina ollut rakentaa Elinaa. Tosiasia silti on, että ympäristö ja kanssaeläjät vaikuttavat yksilöön väistämättä eri tavoin. Se nyt on aivan luonnollista. Pakostakin sitä alkaa miettiä, kuinka moni asia minussa on lähtöisin toisilta ihmisiltä? Tarkoitan erityisesti suhteellisen tarkkaa kopiota, en niinkään omaa sovellusta jostakin. Sanavalinnat tai moikkaukset eivät välttämättä ole omaa maailmaa mullistavaa, vaikka olisivatkin peräisin toisilta. Mutta joidenkin merkittävämpien, syvemmällä olevien kopioiden hoksaaminen itsessä voi johtaa ymmärrykseen. Ja sehän tässä elämässä on aika tärkeätä – että ymmärtää itseään muutenkin kuin vain pintapuolisesti.
Jos ihminen miettii itseään usein vain muiden kautta, ei oman olemassaolon kyseenalaistaminen ole kovin kaukana. Olen kokeillut. Hukuttautumiskuolemaa. Kun ei vain löydä itseään enää. Lopulta edes heijastuksena. Itse törmään näitä asioita pohtiessani kysymykseen; kenelle minä elän täällä? Kenelle minä olen? Olla pitäisi vain itselleen. Sen pitäisi riittää. Siihen tulisi olla tyytyväinen. Sillä ainoastaan on oltava merkitystä. Koska vasta sen jälkeen ihminen pystyy antaa itsestään jotakin muillekin.
Jos yksinkertaistaa ajatuksen tästä elämästä, itse ainakin päädyn aina yhteen ja samaan: vain elolla on merkitys. Sillä, että olen elossa. Vaikka olisin isompi, kauniimpi, pienempi, laihempi, lihaksikkaampi tai erilaisempi, en tekisi ominaisuudella mitään, jos en olisi elossa. Vakaa pyrkimykseni on olla, ei yrittää olla. Yrittäessäni olla elämänsisältöni on enemmän tai vähemmän yrittäminen, vaikka ihan vain olemalla tuo samainen elämä voisi sisältää hyvin paljon muuta. Mielekästä ja kivaa, sen elon arvoista.
Alun jossitteluihin palatakseni. Niiden muotoa hiukan viilatakseni. Kun minä olen Elina, olen parasta. Elossa ja itselleni, sen myötä myös muille.
Kun ensin löydän rauhan olla minä (1). Pystyn jakamaan minästä muillekin (2). Saan takaisin jotakin arvokasta ehkä toisilta (3). Salitouhu on minulle tyytyväisyyden harjoittelua. Erikoisjuustonakkileipä on rakkautta minulta toiselle. Kotiinviemisiksi pakattu maailman herkullisin raakakakku on toivottavasti osoitus minulle ystävyydestä.
Elina Heidi Rinkeli 
Kyllä.. Jälleen niin kovin totta ja niin fiksuja sanoja. En ymmärrä, miten saat minut joka kerran ajattelemaan asioita!
TykkääTykkää
JEEAAHH!!
Oleminen kaikessa yksinkertaisuudessaan, kuinka vaikeaa se onkaan aidosti tavoittaa.
Mutta kuinka palkitsevia ovatkaan hetket, jolloin vain on ja sen kokee täysin riittäväksi.
Tärkeitä ajatuksia Elina.
Kiitos muistutuksesta ❤
TykkääTykkää
Sä puit mun ajatukset sanoiksi. Taas! Miten helposti sitä ajautuukaan elämään vain muiden kautta. Ikään kuin unohtaa itsensä ja sen, mitä on. Vertailu voi oikeasti olla hyvinkin vaarallista.
TykkääTykkää
Toivottavasti teet hyviä oivalluksia! 🙂
TykkääTykkää
Hihi, ihana. 🙂 Paljon sellaisia hetkiä sinne, Viivi! ❤
TykkääTykkää
Niinpä, helposti voi unohtaa ja kadottaa itsensä. Uudelleen löytäminen on haastavaa, mutta kuitenkin mahdollista. Onneksi.
Ja taas! Mahtavaa! :')
TykkääTykkää
:') ❤ Sanaton!
TykkääTykkää
:* ❤
TykkääTykkää