Naiset. Tyytymättömyys. Keho. Ei varmaan tarvitse selventää?
Tyytymättömyyskin tosin voi olla sairasta yhtä lailla kuin normaaliakin joskus. Usein se hallitsee liiaksi elämää. Ymmärrettävissä rajoissa kuitenkin. Tunteen estäessä jotakin elämässä ollaan silti jo liian pitkällä. Veikkaisin. Ei kenenkään pitäisi olla menemättä joulukirkkoon, koska pelkää penkkirivistössä takana istujien kauhistuvan näkökentän peittävää takapuolta.
Takapuoli. Päärynä. Ja. Ihan erikseen. Pienikokoisuus. Kuvastavat minun päähäni hyvin tiukasti pinttyneitä ajatusmalleja. Oma matkani kuoppaan ja ylös lähti yhdestä ainoasta valokuvasta, jossa alavartaloni näytti mielestäni suhteettoman isolta ylävartaloon verrattuna. En ole edelleenkään unohtanut hetkeä, kun ”tajusin” olevani päärynä. MeNaisten jutussa päärynän kuvailukin sopi mielestäni kehooni täysin. Vaikka ennemmin olisin halunnut olla edes käyrä banaani. Jos suoraa purjoa en koskaan saavuttaisi.
Päässäni päärynä asetti pakotteita. Seistä ei saa tasajaloin suorassa. Lantiohan siinä levenee. Tuolilla istuessa on sula mahdottomuus lötköttää hajareisin. Nehän kun levähtävät päärynällä aika mukavasti. Tunikoihin piiloutuminen on jees, takapuolta korostavat farkut ehdoton no-no. On hyvä pitää selkä seinää vasten mahdollisimman usein yleisillä paikoilla. Paksut reidet eivät sokaise aivan yhtä voimakkaasti kuin leveä takapuoli. Uudet, valkoiset farkut. Ne on ehdottomasti karsittava vaatevarastosta. MeNaisten mukaan valkoinen korostaa ja alavartaloani ei isonneta enää yhtään lisää.
Merkittävin oli ehkä kuitenkin käsky kärsi. Päärynänmallinen kroppa on geeneissä. Toisin sanoen purjo on mahdottomuus.
Olin todetusti sairas. Kestän ajatuksen siitä, että itse kärsin. Surulliseksi minut tekee se, että tiedän monen näennäisesti terveen nuoren pohtivan samankaltaisia asioita joka päivä. Jos keskustelupalstalla tehdään gallup leviääkö sinullakin reidet vessanpöntöllä istuessasi, kertoo jo se jotakin.
Toinen pinttymä päässäni. Pienikokoisuus on itseisarvo. Asia, johon tulee pyrkiä. Asia, jota arvostetaan. Asia, joka tekee kauniiksi. Asia, joka tekee hyväksyttäväksi. Asia, jollaisen naisen kuuluu olla. Pieni. Ehkä myös sopivasti avuton. Mikä johti auttamatta siihen, että olin mielestäni aina muihin verrattuna iso. Isompi. Liian iso. Eikä pinttymä ollut oikeastaan ihmekään. Minä suorastaan imin kaiken ympäriltäni itseeni. Voii, katso tuota hentoista tyttöä ja jättimäisiä karvasaappaita jalassa. Piti olla pieni ja suloinen ollakseen jotakin. Pinttymän iskeytyminen tajuntaan oli kolaus vankkarakenteiselle ja tomeralle tytölle. Olin tottunut touhuamaan paljon ja tottunut voimakkaaseen kehoon. Pienikokoisuuden saavuttaminen vaati rajoitteita, jotka taas vaikuttivat suoraan jaksamiseen.
Eilen oli loistava päivä. Aamulla ajelin jalkatreeniin. Palkkari maistui pitkästä aikaa taivaalliselta. Lounasta syödessäni olin jo seitsemännessä taivaassa. Illalla pyöräilimme järven ympäri, kilometrejä kertyi reilut kaksikymmentä. Säkkituoliin Salkkareiden aikaan rojahtaessani olin onnellinen. Päällimmäisenä mielessä oli siltikin kolmen tunnin pähkäilyn jälkeen oikea vastaus kemian laskussa. Miten niin yksinkertainen voi olla niin mukavaa?
Tänä päivänä en yhäkään katso mielelläni itseäni peilistä, kun seison tasajaloin. Olen opetellut kehoni hyväksymistä, erityisesti tunnetta omassa kehossani. Ensin se oli silkkaa sietämisen harjoittelua. Jossain vaiheessa elämää toivottavasti tajuan rakastavani kroppaani.
Salilla käyminen ei ole haastanut minua vain fyysisesti, vaan lisäksi myös henkisesti. Olen joutunut kiepsauttamaan ajatusmaailmani vinksalleen. Oikeastaan oikeinpäin, tarkemmin ajateltuna. Tavoitteena ei olekaan enää heiveröisyys, sen enempää kuin pienikokoisuuskaan. Luulen, että yksi syy valtaisaan fitnessbuumiin on sen viesti (naisille etenkin) voimakkaampi ja isompi. Minun mielestäni myös terveempi. Jos housut kiristävät, se on enemmän kuin ok – tavoiteltavaa. Eikö, salikissat? Ja jos elämässä on kidutettava itseään, on huomattavasti järkevämpää tehdä se jalkaprässissä kuin syömättömyydellä. Heh.
Useana aamuna nähtyäni loskassa pyörätuolilla kouluun rullaavan pojan tajusin, että voin lähestyä kehoani eri suunnasta kuin tähän asti. Kyllä minä oikeastaan osin sitä rakastankin. Salilla ennätyspainoja nostellessani ainakin. Rakastan sitä, mitä voin sillä tehdä. Voin opetella lähestyä itseäni toiminnallisuuden kautta. On mielestäni siistiä lähteä käppäilemään ulos aamukuudelta kaupungin vielä uinuessa. Olla riippumaton kenestäkään toisesta. Lisäksi voin keskittyä tyytyväisyyteen. Olen iloinen hiuksistani ja kivasti kaartuvista ripsistäni. Ja jos joku päivä menetän jostain syystä kaikki hiukseni, voin edelleen olla onnellinen kädestäni. On aika kivaa, kun on toimiva käsi. Peräti kaksi.
Hei, minkä asian sä olet itsessäsi opetellut hyväksymään? Mikä on sun lemppari kohta itsessäsi?
Eioota ei lasketa. Ainakaan jälkimmäisen kysymyksen kohdalla. 🙂
Eioota ei lasketa. Ainakaan jälkimmäisen kysymyksen kohdalla. 🙂
Elina Heidi Rinkeli 
Oot kyllä mahtava kirjottaja ja niin ihailtava!! Voi kumpa mäkin pääsisin mun tyhmistä pinttymistä irti. Sulla on ihan mahtava blogi! 🙂 Kiitos ❤
TykkääTykkää
Täällä toinen päärynä! Aika paljon samojen asioiden kanssa on aina välillä kamppailtu. Aiemmin sitten oman pienikokoisuuteni kanssa, törröttävien luiden (etenkin solisluut ja rintakehä) ja erityisesti minipohkeideni kanssa, mitkä nyt on ja tulee aina olemaan minipohkeet. Siitäkös päärynä tykkää, että reidet ja pylly on kroppaan suuret, mutta pohkeet pysyy pikkuisina. :') Isosta pyllystä olen kyllä iloinen, nykyisessä muodossaan on työllä hankittu! 😉 Vaikka saisi se tietysti olla kiinteämpi. Sitä kohti!
Mä tykkään kanssa ripsistäni. Ne on pitkät. En oisi kyllä varmaan keksinyt tuota tähän, jos et oisi maininnut sitä ensin itse. Mutta kyllä mun lempparikohta itsessäni on farkkupylly! 🙂
Päärynäystävä ❤ :')
TykkääTykkää
Ihana Elina! Mä niin tiedän ton isoudentunteen. Se tosin muuttuu aina hyvin äkkiä, kun kohtaa jonkun itseään pidemmän, näyttävän naisen. Silloin ajattelee, että ”Eikä kun MINÄ olen se jolle puhuessaan muut katsovat ylöspäin!” 😛
Mä olen vuosien, vuosien milloin mikäkin ruumiinosa on vääränlainen -kipuilun jälkeen oppinut rakastamaan omaa vartaloani kokonaisuutena. En siis minkään tietyn ominaisuuden takia vaan nimenomaan siksi, että se on minun. Vaikka se muuttuu koko ajan ja sitä välillä pelästyn, niin se on kuitenkin mun oma ja ainut ja haluan kohdella sitä hyvin. Treeni on tässä isossa osassa. Lempparikohta on ehkä vatsa. Ehkä! 🙂
TykkääTykkää
Eikä, olen itsekin kokenut joskus tuollaisen päärynäherätyksen! Mahtavatkohan kaikki naiset kuvitella olevansa päärynän muotoisia? Purjoa en muistaakseni ole tavoitellut koskaan 😀 Sinussa ei Elinaiseni kyllä ole yhtään päärynämäisyyttä, olet upea 🙂
Olen tavallaan iloinen tuosta iso&vahva trendistä. Mutta tosi asia on se, että itse olen aina ollut se pieni ja hento. Pikkiriikkinen. Siro.Välillä ihan luonnostaan, hetken aikaa ihan itse aiheutetusti. Ja kyllä minua ainakin ahdisti suunnattomasti olla niin pieni! Nainen ei kai koskaan ole tyytyväinen? 😉
Tykkään kovasti siitä voiman tunteesta, minkä saa salilta. Se on opettanut mut arvostamaan isolta tuntuneita reisiäni. Paino sanalla isolta tuntuneita, eiväthän ne koskaan mitkään suuret ole olleet. Mutta mulle suurin epävarmuuden aiheuttaja. On hyviä ja huonoja reisipäiviä :') Myöskin mun käsien/sormien kanssa on ollut aikamoinen hyväksymistappelu: Ne kun ovat niin luisevat/jänteiset olleet aina! Isommista tisseistäkin olen haaveillut joskus. Kyllähän näitä näköjään löytyy kun alkaa miettiä…
Tykkään mun mustista ripsistä! Ja ööö, korvista. Joo mulla on ihan söpöt korvat 😀
Ps. Tykkään sun ihanista hiuksista ❤
TykkääTykkää
Minun keholiittoani on vuosien ajan rassannut tyytymättömyys kumppaniini. Milloin on liian löysä, milloin liian luinen, milloin näppyinen iho ja milloin liian iso pottunenä.
Olen laiminlyönyt, pahoinpidellyt ja alistanut kumppaniani siinä määrin, että eroaminen on ollut enemmän kuin lähellä. Kaikesta huolimatta olen saanut anteeksi, kaiken. On ihme, että olemme edelleen yhdessä kaiken sen jälkeen mitä olen kumppanilleni tehnyt.
Nykyään suhteemme on terveemmällä pohjalla kuin ikinä. Välillä tulee vaikeita hetkiä, mutta selviämme niistä yhdessä ja menneistä kokemuksista oppineina. Tänään suhde kehooni on entistä vähemmän visuaalisiin seikkoihin perustuva, vaan arvostan tunnetta ja fyysisyyttä. Rakastan sitä mihin pystyn kehoni kanssa… juoksemaan, hyppimään, lepäämään, nauttimaan, kokemaan, tuntemaan, elämään.
TykkääTykkää
Ooh, kiitos itsellesi ihanista sanoista! Ja olen ihan varma, että vielä pääset, kun teet sen eteen töitä. Ihan varmasti. 🙂
TykkääTykkää
Rääpynäni. <3
Vaikka mun mielestä susta ei saisi päärynää kyllä tekemälläkään, heh. Tosin se taitaa olla enemmänkin sellainen päärynätunne aika monen kohdalla. Oi! Ripsi-Heidit. :') Ja ehdottomasti oma lemppari on myös sun farkkupylly – jos pitää valita ulkoisista jutuista siis. ;D Hienosti olet uurastanut sen eteen!
TykkääTykkää
Voi Nina. <3 Olen tosi onnellinen, että sä olet jo päässyt rakastumisvaiheeseen. :') Sinänsä hassua, koska olen aina pitänyt sua tosi itsevarmana ja oikeastaan esikuvanakin!
Ja juuri tuota ihan samaa ajatusta olen itsekin harjoitellut. Tosiaan välillä pelästyn itseäni ja muuttuvaa vartaloa. Seuraavana hetkenä ajattelen, että kehoni on kärsinyt jo riittävästi ja on aika edes hyväksyä se – tällaisena ilman kokoaikaista paremman tavoittelua.
Olen ihan varma, että sun vatsa on tosi hyvä ja sitä sietääkin pitää lempparina. 🙂
TykkääTykkää
Haha, olen kyllä tullut siihen tulokseen, että aika monet kokevat päärynäkauhua. Ja hyvä, että et ole, purjon tavoittelu ei nimittäin ole ehkä ihan tervettä. 😀
Koskaan ei voi olla tyytyväinen. Aina on pyrittävä parempaan oman vartalon suhteen. Jep! Jos se avain ”täydelliseen” vartaloon onkin hyväksyminen?
En kestä. Ihana. Söpö-korva. :')
Ps. Hihi, kiitos. <3
TykkääTykkää
Hienosti kirjoitettu! Ei tähän voi mitään lisätä. Ihanaa, että tarina on saamassa onnellisen lopun. :)<3
TykkääTykkää