Uncategorized

12,5 kilsaa takana, äidin jauhelihakastikkeet edessä.

Siinä se taas nähtiin. Turhista, pinttyneistä tavoista irti päästäminen- edes kerran – saa aikaan mahtavuutta. Ja monipuolisuutta. Sen perään olen alkanut haikailla erityisesti lähiaikoina. Etenkin liikunnan saralla. 
Viime sunnuntaina ylitin yhden henkisen esteeni lenkkipolulla. Olen juossut tähän asti muutamia lenkkejä viikossa, sitä yhtä ja samaa tuttua kiekuraa. Koska. Koska. Koska? Koska olen kai vain tottunut juoksemaan sitä. En ole jaksanut alkaa miettiä uusia maisemia tai laskea sopivia kilometrimääriä. Vauhtimuutoksilla en taas tietoisesti ole halunnut hakea virikettä lenkeille: kovaa juokseminen ei ole ikinä kiehtonut minua, eikä oikeastaan tue tavoitteitani. Niinpä olen päätynyt hölköttämään vain samaa lenksua. Niin, ihan hyvä kiekura se on ollut. Pidemmän päälle vain vähän puuduttava. Oikeastaan lenkillä käynti on ollut täysin toissijainen muoto liikkua minulle nyt reilun vuoden, ei pakollinen paha, vaan vain hivenen tylsähkö.
Ja en minä olisi tästä kaavastani varmasti sunnuntainakaan päästänyt irti, jos joku ei olisi hiukan töytäissyt. Santtu totesi jokunen aika sitten minun olevan muuten aika kaavoihin kangistunut. Ja se, mikä tulee siitä suusta ulos, on aika varmasti tarkoin mietittyä. Samaisen ihmisen innostamana lähdin sunnuntaina teille tietämättömille. Kirjaimellisesti. Tukijoukko pyöräili edellä ja näytti reitin, minä juoksin takana mukisematta. Tosin K-raudan kulmilla alkoi tökkiä aavistuksen verran, ei jalkojen vaan nimenomaan pään vuoksi – noinkohan mahdan jaksaa juosta koko reitin. En olisi uskonut, että kahdentoista ja puolen kilometrin kohdallakin tuntui vielä suhteellisen iisiltä, enkä olisi malttanut suunnata kotikadulle. Mutta minkäs teet silloin, kun äidin jauhelikastikkeet ovat jo tulilla.
Olo kotona oli mitä mahtavin. Oikeasti, riemulla ei ollut rajaa, sillä suoritus oli minulle itselleni merkittävä. Kilometrienkin puolesta juu, mutta myös tutusta irtipäästämisen takia. Jos aikataulut vain sallisivat, haastaisin itseni ja lähtisin Santun mukana toukokuiselle HCR:lle. Kesällä viimeistään suunnittelimme juoksevamme yhdessä jossakin tapahtumassa.

Pienet ilot. Tärkein ehdottomasti salaatinlehti Keso-täytteellä. Täydellinen makuelämys. :’) 
Tästä kaikesta mieleeni nousi kaipuu monipuolisuudesta. Toki haluan keskittyä edelleen täysillä salihommiin – se nyt vaan on parasta. Mutta siinä sivussa haluaisin ehdottomasti monipuolistaa liikkumistani. En ole esimerkiksi koskaan kokeillut kunnollista HIIT-treeniä, mäkitreenit olisivat myös hirveän kiva ajatus. Haluaisin hirvittävästi kokeilla myös tankotanssia ja seinäkiipeilyä. Ehdottomasti jatkaa läpi kevään järven ympäri pyöräilyä ja pidempiä lenkkejä. Jos vain löytyisi jostakin lisää aikaa, mielessäni olisi mielettömästi kokeilun arvoisia juttuja. Jooga, pilates, melonta, erilaiset ryhmäliikuntatunnit…
Ja mitä salihommiin tulee: kaipaan sinnekin enemmän vaihtelevuutta. Ihan jo kehityksenkin kannalta, mutta ennen kaikkea mielekkyyden säilyttämisen vuoksi. Jumitun hyvin helposti samoihin (tosin kyllä tehokkaiksi todettuihin) liikkeisiin ja liikeyhdistelmiin. Tänään itse asiassa repäisinkin ja tein täysin totutusta poikkeavan jalkatreenin aamusalilla. Siitäkin huolimatta, että kannustaja koisi vielä sängyssä. 🙂

Aivan uudestisyntynyt olo. Ihan jo pienestä. Illalla luultavasti istahdan vastoin kaavojani vasemman puoleiseen säkkäriin iltapalalle. Heh.

Kevät tulee, puhaltavatko uudet tuulet?

6 thoughts on “12,5 kilsaa takana, äidin jauhelihakastikkeet edessä.

  1. Mä kun olen tehnyt tähän asti aerobista ihan puhtaasti vain salin tukena (ja tietysti pään vuoksi:D), niin olen juossut vain n. seitsemän kilsan lenkkejä ja matalalla sykkeellä (eli suhteellisen rauhassa) tietysti. En oikeasti katsele paljonkaan kelloa ja ajat riippuvat tosi paljon vireystilasta, mutta alta ja yli 45 minuuttia yleensä. Tosin nyt on purrut pieni juoksukärpänen, joten saa nähdä… 🙂

    Tykkää

  2. Ihanaa, että ylitit itsesi 🙂 Kokeile ihmeessä tankotanssia, se on mahtavuutta! Myös mäki- ja porrastreenit ovat ihanan kamalia / kamalan ihania (mitenpäin vain) 😀
    Mäkin kävin juoksu tai oikeammin hölkkä/kävelylenkillä viime viikolla. Ja minähän en juokse koskaan, ikinä 😀 Sen jälkeen oli kyllä pohkeet ja pylly kipiänä monta päivää!

    Tykkää

  3. Oli mahtavaa kyllä! Ja uskon, että tankotanssikin: mua kiehtoo se vartalon hallinta siinä. Joskus olen kai testaillut porrastreenejä vähän kuin ohimennen, oli hirveätä, eli ihanaa. 😀
    Pelkkä käppäilykin on ihanaa, varsinkin aurinkoisella säällä. Nyt vallitseva keli on ihan täydellinen sellaiselle! Voisin köpötellä ulkona päivät pitkät tällaisella säällä ihan ilman mitään päämäärää. 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s