Uncategorized

Novellipätkä: Katuisinko.

Stabiili. At this moment. Tosin.
Nostaisin kättäni, jos vain pystyisin; hei ihan riittävän vakaa, tule sieltä pleksin takaa pois luokseni, äiti! Sormen liikautus. Pikkurillin taivutuksellako saisin hänet tänne. Tai pienen pienellä henkäyksellä käden poskelleni. Hentoisella inahduksella kerrottua minä olen täällä. Silmien muljautus. Kerrankin äiti rakastaisi sitä. Mahdottomuuttani. Nyt se on kuitenkin mahdotonta. En hallitse itsessäni enää kuin ajatuksiani, jotka yhdistyvät kuulemaani.
Olen pahoillani. Onnettomuudesta.
Minäkin olen pahoillani. Neljäntoista pimeyden turvin olen matkannut edes ja takaisin. Jatkuvasti. Itkisin, jos pystyisin. Itseäni. Suren sisälläni, siihen kykenen. Rutistaisin otsani ryppyyn. Tunnen silti ilman kurttujakin vihaa. Onneksi, sanoisinko. Vihaa itseäni kohtaan ainoastaan. Vähiten vallitsevasta tilanteesta. Ennemminkin sormieni läpi valuneista vuosista.
Sano. Sano. Sano. Sano. En. Voin hyvin olla ilman. Okei. Mä otan kuitenkin juustohampparin. Joo. Ota vaan. Hyvä. Hyvä. Hyvä. Hyvä. Hienosti kehtasit taas avata suusi.
Vähäpätöistä, ajattelet varmaan. Olisikin tapahtunut vain kerran. Tai edes pelkästään hampparin edessä tiskillä. Kun se on jatkuvaa. Oli.
Sano. Sano. Sano. Sano. No en. Olen hiljaa. Et siis anna anteeksi? Selvä. Enhän niin sanonut. Loistavaa. Loistavaa. Loistavaa. Loistavaa. Et. Et sanonut mitään.
Kun ihminen pystyisi, hän ei käytä tilaisuuttaan, ehkä haluttomuuttaan, ehkä viitsimättömyyttään. Kun hän ei enää kykene, se on ainoa asia, jota hän todella haluaisi. Todella? Vai vain sen vuoksi, ettei hän enää pysty.
Huhtikuun ensimmäisenä maanantaina heräsin, kävelin keittiöön, napsautin kahvin tulemaan, keitin puuron. Vedin henkeä ja opiskelinopiskelinopiskelinkävelintasankaksikilometriäseitsemänmetriäpesin hampaatkävinnukkumaan. Huhtikuun ensimmäisestä maanantaista seuraavana tiistaina heräsin, kuljin keittiöön, laitoin kahvin tippumaan, hämmensin ryynit. Välissä vetäisin henkeä ja opiskelinopiskelinopiskelinkävelintasankaksikilometriäseitsemänmetriäpesinhampaatkävinnukkumaan. Huhtikuun ensimmäisen maanantain jälkeisenä keskiviikkona heräsin, suuntasin keittiöön, keitin kahvit sekä puurot. Seisahduin, vedin ilmaa keuhkoihin ja opiskelinopiskelinopiskelinkävelintasankaksikilometriäseitsemänmetriäpesinhampaatkävinnukkumaan. Syyskuun kolmantenatoista päivänä minä – tiedätte tähän mennessä paremmin kuin minä itse tiedostin elämäni sitä kyetessäni elämään.
Eli en sitten ollenkaan. Kuljin katse alas luotuna samoja reittejä ilman uteliaita vilkaisuja, huomaamatta houkuttelevia sivupolkuja. En ollut oikeastaan iloinen, mutta en surullinenkaan. Ei ollut aikaa tuntea, koska piti herätä, napsauttaa kahvi tulemaan, keittää puuro, vetäistä henkeä ja opiskellaopiskellaopiskellakävellätasankaksikilometriäseitsemänmetriäpestähampaatkäydänukkumaan.
Kuolinvuoteellaan moni kuulemma katuu sitä, mikä jäi elämässä tekemättä. Olen nyt loppuelämänvuoteellani, en vielä omien tuntojeni mukaan kuolemassa, ja kadun ehkä myös syömättä jäänyttä hamppariateriaa ja sitä, etten antanut anteeksi tai sanonut rakastavani yli kaiken. Sitäkin enemmän kadun kuitenkin niitä lukuisia samanlaisia päiviä, jotka sotkeutuvat nyt mielessäni samaksi harmaaksi massaksi kuin väljähtänyt aamupuuro lautasella. Kadun, etten kokeillut ja yrittänyt, haastanut ja katsellut ympärilleni. Kadun, että kuljin päämäärättömästi mukana sen sijaan, että olisin itse kuljettanut.
Kadun, etten nyt pysty tarttua muistoihini, erottaa harmaasta massasta kuin harvakseltaan satunnaisia asioita. Jotka ovat merkityksettömiä. Elokuun viidentenä kaurahiutaleet olivat suurempikokoisia.
Suljettu vankeus. Sisälläni. Ajattelin ensin tämän olevan sitä. Olevani siellä nyt. En pysty kuin olla. Maata valkoisessa huoneessa. Kuulla ja ajatella. Kuin? Sehän on valtavasti! Niin valtavasti, että olen tajunnut eläneeni näihin päiviin asti lukkojen takana. Koko elämäni olen sullonut sisälleni jotakin, vaihtoehtoisesti yrittänyt sulloa itseäni johonkin. Ehdoin tahdoin vankilaan. Vapaaehtoisesti kahleisiin. Nyt olen fyysisesti rajoitteisempi kuin koskaan, voinko sanoa, ettei minulla ei ole enää fyysisyyttä, siltikin tarkemmin ajateltuna olen vapaampi kuin milloinkaan aiemmin. Mielessäni voin kulkea vapaana kuin metsälintu matoja etsiessään tai muuttohaukka kotiin palatessaan. Siitäkin huolimatta, etten koe tuulenvirettä kasvoillani enää koskaan.

Kuviteltu novellipätkä syntyi mietteistä, jotka ovat tosia. Miten ajattelisit kulunutta elämääsi, jos menettäisit yhtäkkiä kaiken paitsi omat ajatuksesi; liikuntakykysi, kyvyn kertoa ja puhua, kyvyn näyttää tunteesi, kyvyn elää? Katuisitko jotakin, olisitko tyytyväinen?

6 thoughts on “Novellipätkä: Katuisinko.

  1. Nää on taas näitä tekstejä, että olisi hirveästi kommentoitavaa, mutta mitään järkeviä sanoja ei tule paperille (no siis näytölle :p).

    Mutta hei, sä olet noin nuori ja olet ymmärtänyt asian jo nyt! Monet joutuvat odottamaan sinne kuolinvuoteelle asti! Oikeasti, semmoisia ihmisiä on paljon. Kun ei muisteta elää, vaan suoritetaan arkea. Kuolinvuoteella asiaa on haasteellisempi enää korjata. Sulla taas on aikaa vaikka kuinka!

    Tykkää

  2. Viivi peesailee Suvia ja Hillaa. Sarjassamme tekstit, jotka pitäisi lukea aina kun alkaa ahdistaa pottunenä, kiire, saamattomuus, likaiset hiukset, lemppari rahkan loppuminen kaupasta… jne jne… Pistää vähän asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

    Minusta ajan rajallisuus kaikessa lopullisuudessaan on juuri se asia, joka tekee meistä jokaisesta uniikin ja jokaisesta hetkestä korvaamattoman.

    Tykkää

  3. Aina ei tule, olen törmännyt samanmoiseen ongelmaan. 😉 Onneksi sanoja ei aina tarvita!

    Niinpä, sellaisia ihmisiä on kyllä monia. Itsekin tunsin erään.
    Näitä juttuja olen vähän tässä pohdiskellut ja olen kokenut ihan hyödylliseksikin, vaikka kyseisessä tekstipätkässä olikin vain ajatuksiani, enkä ollut omana itsenäni minäkertojan roolissa.

    Ihanaa viikon alkua! ❤

    Tykkää

  4. Voi juku, kiitos. ❤ Itse ajattelin vähän epäonnistuneeni, en tiedä, kuinka moni loppujen lopuksi ymmärsi tekstin rakenteen ja idean, kirjoitin aamulla hetken huumassa. 😀 Ihanaa, että sait tekstistä kiinni!

    Tykkää

  5. Olen kyllä ihan samaa mieltä. Itse asiassa ajattelen aina pottunenätilanteen kaltaisiin törmätessäni ikään kuin tämän saman kaavan mukaan, yritän laittaa asiat tärkeysjärkkään. 🙂

    Ihan totta. Elämän rajallisuus tekee jokaisesta hetkestä korvaamattoman. Sen kun aina pitäisi mielessä.

    Ihanaa maanantaita ja uutta viikkoa!<3

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s