Omat haaveeni liittyvät tiettyihin ihmisiin. Sen lisäksi opiskeluun, työntekoon ja harrastuksiin. Ehkä myös niiden yhdistämiseen joku päivä. Haluaisin tulevaisuudessa myös auttaa jollakin tapaa toisia samanlaisten asioiden kanssa painineita löytämään osasia elämäänsä. Tuen tai ammattitaidon avulla. Ammentaa ehkä kokemastani. Haaveilen säilyttäväni vielä vanhempanakin lapsenomaisen uteliaisuuden elämää kohtaan. Toivon pystyväni pitämään kiinni onnesta pilvisinäkin päivinä.

Olemme iltaisin katselleet netistä Toisenlaisia Frendejä. Sarja kertoo yhdessä asuvasta ystäväporukasta, jotka ovat hieman toisenlaisia, kehitysvammaisia. Vaikka tiedän, että sarjan henkilöt ovat varmasti ainakin jonkinasteisessa erityisasemassa, tosi onnekkaita ainakin, ja varmasti on ihmisiä, joiden elämää vammaisuus rajoittaa paljon enemmän, hymyilen silti aina koko jakson ajan. Yleinen olettamus kai on, että vammaisuus on rajoite, ainakin rasite, jotakin ei-toivottua. Kuitenkin jos lähestyy asiaa hieman erilaisesta vinkkelistä, mielestäni se voi olla myös aivan päinvastaista. Sarjaa katsoessani tirautan joskus muutaman kyyneleen henkilöiden vilpittömyydelle ja ilolle elämää kohtaan, riemulle ihan pienestäkin. Tarkemmin ajateltuna he juuri osaavat keskittyä elämässä siihen oleellisen, ydinjuttuun, tietynlaiseen hetkessä elämiseen. Tietämättään ehkä. Silti se on hienoa. Vaikka vammaisuus aina rajoittaa elämää, eikä sitä tietystikään kenellekään toivoisi, mielestäni sen voi ajatella antavan myös suojaa, esimerkiksi turhilta ihmisille nykypäivänä kovin tyypillisiltä piirteiltä, kuten vaikka kyynisyydeltä tai itsensä muita korkeammalle tai matalammelle asettamiselta.