On aika kelata kuluneen viikon alkuun näin loppupuolella. Mitä tuli touhuttua ja mitä tulee vielä touhuttua? Arjen rullaamattomuudesta (vitsit, miten kiva sana:) ei ainakaan voi valittaa. Kulkee, kulkee. Kuin aamulenkki nousevan auringon alla. Pakostakin samoja reittejä tämänhetkisessä elämäntilanteessa. Olen nyt joka päivä yhä edelleen herännyt viiden aikoihin, syönyt aamupalan ja alkanut opiskelut. Puoliltapäivin syön lounaan ja lähden joko salille tai lenkille. Palaan kotiin, syön välipalaa ja jatkan lukua. Illat pidän tiedostetusti vapaampina; käyn ulkona, kaupoilla, kirjoittelen, harvemmin jaksan panostaa enää sosiaalisuuteen. Vaikka tunnistan itsessäni hienoisia ylikierroksilla käymiseen viittaavia merkkejä, olen silti selvinnyt tähänastisesta keväästä itseni kanssa mainiosti. Toisin sanoen stressi ei ole lyönyt täysin tajua päästä.
Elämä tuntuu juuri nyt osin hyvin tasaiselta, kuten kulunut viikkokin. Olen organisoinut päivät järkevästi, itselleni sopivalla tavalla. Tiedän, milloin olen virkeimmilläni ja mihin aikaan taas keskittyminen ei enää onnistu, millaiseen väliin tarvitsen vapaata ja mitkä teot vain tekevät hallaa hyvinvoinnilleni. En pysty panostamaan moneen asiaan yhtä aikaa sataprosenttisesti, siksipä olen höllännyt toisilla osa-alueilla; antanut pölypalleroiden olla rauhassa nurkissa ja syönyt torstaina niin lounaalla kuin päivälliselläkin nopeasti pannulla käytettyä seitiä. Ihan sama. Ehtii sitä miettiä monipuolisempaa ruokavaliota myöhemminkin, samoin kuin imurointia.
Ristiriitaista kyllä, siitä kuopattomuudesta huolimatta olen tälläkin viikolla matkannut myös jonkinmoisen vuoristoradan kyydissä. Ylös ja alas, vähän päivästä riippuen. Tai vuorokauden ajasta riippuen. Okei, tunnustan. Toisena minuuttina saatan tuntea asioiden olevan reilassa, kyllä tämä tästä ja jos ei, niin vaihdetaan suunnitelmaa. Seuraavana minuuttina kaikki tuntuu mahdottomuudelta, sekaiselta, enkä oikeastaan edes tiedä, mitä olen elämäni kanssa tekemässä, se minulle niin tyypillinen pahimpaan varautuminen muuttuu hiukan liian hallitsevaksi.
Maanantai starttasi energisesti, tarvittaessa aina lisäpotkun voimin. Tiistaina tilanne ruokarintamalla näytti heikohkolta. Keskiviikkona testailin liian malttamattomana uusia tossuja ja kärsin nyt kivuista (ja tyhmyydestä). Torstaina lievitin kipua Intersportin tarjouspäivillä. Tänään perjantaina en ole edes yrittänyt keskittyä täysillä olennaiseen, joskus riittää vähempikin.
Yritän löytää päivistä onnellisia juttuja, eikä se ole pelkkää yrittämistä. Olen tällä viikolla ollut onnellinen mahtavasta säästä, puhdistetuista kävelyteistä, pizzalta maistuvasta kukkakaalista, hyvin rullaavista pyöränrenkaista, työkaverin aurinkoisesta olemuksesta ja omasta, yllättävästä pirteydestä. Okei, tunnustan toisen kerran. Olen ollut iloinen myös hyvissä tarjouksissa olleista uusista treenivaatteista. Kulutan niin ison osan arjestani treenikuteissa – kuljen toisinaan niissä urheilun ulkopuolellakin – että on mukavaa välillä uusia nuhjuiset Niken pöksyt.
Liian usein jätän kuitenkin turhaan onnellisuuden vain sisälleni, enkä välttämättä näytä sitä riittävästi ulospäin. Toki oma onnellisuus on ihan oma juttu, mutta oman onnellisuuden jakaminen vaikuttaa aina myös positiivisesti läheisiin. Lisäksi olen huomannut jättäessäni onnellisuuteni vain sisälleni mahdolliset päinvastaiset tunteet nousevat helpommin hallitseviksi olemuksessani, vaikka ne eivät sisälläni sitä välttämättä olisikaan. Tehdään siis onnellisuudesta oikein suuri numero. Levitetään sitä, eikä vain imetä toisilta.
Positiivisuus on suhtautumiskysymys – samoin kuin elämän ongelmat ja ilotkin suurilta osin. Pidän hirveästi siitä tosiasiasta, koska se jättää päätöksen minulle. Voin elää ongelmien tai ilojen keskellä. Voin kohdata elämässäni pysäyttäviä muureja tai vain hetkellisesti hidastavia esteitä. Aina on helppo puhua ja kirjoittaa, mutta tositilanteessa ajatuksen kääntäminen valoisemmiksi oikeasti on vaikeaa. Olen tällä viikolla harmitellut ihan hirveästi kipeytynyttä jalkaani: juoksupalo on niin suuri, että tuntuu epäreilulta istua sisällä lepuuttamassa koipea. Olen koettanut venkslata ja käännellä, pyöritellä ja vaihdella suhtautumistapoja päässäni. On vaikea nähdä mitään positiivista asiassa, joka vetää mielen matalaksi ja vie iloa pois luotani. Ehkä terve jalka aikanaan on entistä ehompi. 🙂
Huomenna pääsen todistamaan ja järjestämään rakkaudentäyteistä ja hirvittävän onnellista tapahtumaa. Luulen sillä olevan vaikutusta jalkaanikin – eihän kukaan voi jatkaa vihoittelua niin onnellisen päivän jälkeen.
Elina Heidi Rinkeli 
Samoja juttuja on täällä pyöritelty päässä aika pitkään. Että pitäisi iloita niistä hyvistä jutuista, eikä keskittyä kipeisiin jalkoihin. Kyllä mä osin siihen kykenenkin, mutta en silti voi mitään sille, että tää vaikuttaa niin moneen asiaan ja vetää mieltä matalaksi. Agility ja juoksu ovat vaan niin suuria hyvinvointitekijöitä mulle. Lisäksi lähes jatkuva kipu muistuttaa asiasta ihan kohtuullisen hyvin.
Kauheeta valitusta, sori! 😀 Kyllähän se oikeasti on niin, että positiivisuudella pötkii pidemmälle kuin negatiivisella asenteella. Tsemppiä jalan kanssa ja mukavaa viikonloppua! ❤
TykkääTykkää
Jeep, liikunta on itsellenikin niin suuri hyvinvoinnin lisääjä ja ylläpitäjä, että tuntuu hyvin vaikealta olla ”valittamatta”. Eikä valittaminen mielestäni ole mikään synti, se on tunteiden purkamista täältä sisältä ulos. 🙂 Joten älä pyytele anteeksi, hehe.
Ihan samat sanat sinne, Suvi! :')
TykkääTykkää
Vaikutat jollain tapaa melko samankaltaiselta ihmiseltä kuin minä, niin tää kysymys tuli ihan vaan siitä mieleen, että älä ihmettele 😀 mutta oliko sulla koskaan pienenä mielikuvitusystäviä? ::)
TykkääTykkää
Hehe, en ihmettele. 🙂
Mulla oli kyllä todella hyvä mielikuvitus ja on edelleen. Mä vaan ajattelin vähän eri tavalla joskus. Muistan miettineeni, että kunpa itsekin osaisin oikeasti uskoa mielikuvitusystäviin ja ”leikilläni” niitä kuvittelinkin joskus itselleni, koska halusin niin kovasti viihtyä sellaisten seurassa. Mutta ei mulla sitten oikeastaan oikeasti ollut. Vähän hankalasti selitetty, olikohan päätä tai edes häntää. 😀
Uskon kuitenkin, että ollaan varmasti samankaltaisia. Yksi pointtihan tässä kuitenkin oli kai se, että oma mieli keksi pienenäkin (jo) omia juttuja. 🙂
TykkääTykkää
Mietin että alkaako sua ahdistaan jos jonain päivänä et pääse liikkumaan? Ja syötkö silti tarpeeks ja näin? Luulen et oot jo niin terve ettei sulla oo tollasia ajatuksia, mut ajattelin kun liikut noin paljon :–D
TykkääTykkää
Hep, täällä viittaa toinen onnellisuuden metsästäjä. Viimeisimpä saalistusmetodina on elinkirjan kirjoittaminen eli, joka ilta kirjaan ylös asioita, joista olen onnellinen. Elinkirja on vastakohta sairaskertomukselle. Idea on lainattu taannoin lukemastani Albert Espinosan Keltainen maailma -kirjasta.
TykkääTykkää
Joo ymmärsin kyllä :))
TykkääTykkää
Hei, olen itse asiassa ajatellut kirjoittaa aiheesta, joka ainakin osin sivuaa tätä aihetta. 🙂
Pakkoliikunta ei oikeastaan ikinä kuulunut ”oireisiini”, ainakaan sellaisissa määrin kuin yleensä tai todella monella. Sen vuoksi liikunta on aina ollut ystäväni, jonka kanssa tietysti joskus on ollut hienoisia erimielisyyksiä. Ei ala ahdistaa sillä tapaa kuin sinä varmasti tarkoitat, mutten tykkää olla montaa päivää liikkumatta. Tulee pöhnäolo. Sellaisina päivinä, kun en varsinaisesti liiku, syön ihan normisti. Sali- ja lenkkipäivinä sitten usein vähän enemmän, jos on nälkä. 🙂
TykkääTykkää
Oi, haluan myös elin(a)kirjan. :') Ihan mahtavaa! Toivottavasti olet löytänyt oikein onnellisia asioita!
TykkääTykkää
Kiva blogi sinulla ja ihanaa seurata positiivista elämänasennettasi : ) Miten pääsykokeisiin lukeminen on sujunut? Oletko siis hakemassa Kuopioon ravitsemustiedettä opiskelemaan? 🙂
TykkääTykkää
Hei kiva juttu, kun tykkäät lueskella. 🙂
Kiitos kysymästä, ihan hyvin! Tosin vaikeahan sinne Kuopioon on päästä. Kuulostaa ehkä karulta ja oudolta ulkopuolisen korvaan, mutta lähden itse ennakko-oletuksesta, etten pääse sisään. 😀 Se ei ole motivaation puutetta, eikä luovuttamista, vaan oma suhtautumistapani. Onneksi tulee aina uusia mahdollisuuksia ja on muitakin suunnitelmia varalta. 🙂
TykkääTykkää