Kiitollinen? Oletko?
Olen ihminen, joka imee kaiken ulkopuolisen itseensä kuin pesusieni. Hyvässä ja pahassa. Siis niin hyvän kuin pahankin. Sitä pahaa olen käsitellyt monen monta kertaa, melkein riittämiin, luulen. Mutta mitä hyviä asioita olen omaksunut ympäriltäni, mitkä hienot asiat itsessäni olen oikeastaan saanut toisilta? Pohdin vähän. Elämäni ihmisiä. Heillä on ollut ja on kiistämättä suuri vaikutus minuun. Heidän – ja minun – tiedostamattakin. Onko sattumaa, että minulla on heidän kaltaisiaan ihmisiä ympärilläni, eli toisin sanoen, onko sattumaa, että minusta on kasvanut tällainen? Vai kuitenkin, hrrr, kohtaloa? Voi sittenkin myös olla, että olen osin tietämättäni hakeutunut mielestäni hienojen ihmisten seuraan, sellaisten, joita arvostan. Ei minun tarvitsisi olla edes veljieni kanssa tekemisissä, perhesiteistä huolimatta, jos en heitä tietyllä tapaa ihailisi.
Kun joku joskus kertoo minulle pitävänsä suuresti elämänasenteestani tai tavastani ajatella, koen huonoa omaatuntoa. Enhän minä, en voi ottaa kunniaa. Koska luulen suuren osan olevan peräisin ympäriltäni, minulle tärkeiltä ihmisiltä. Pesusieni, mikä pesusieni. Toisaalta eihän kukaan siltikään ajatuksiani päähäni laita, vaikka ideoita omaan elämääni toisilta ammennankin.
Rinkeli on kiitollinen, Rinkeli on muovautunut;
Olen kiitollinen siitä jukuripäästä. Vähän on vastarannankiiski. Asioissa ainoastaan oikeassa, jos häneltä itseltään kysytään. Minulle roolimalli, juurikin sen vuoksi; seisoo vahvasti omilla jaloillaan ja tekee mitä tahtoo rajattomalta tuntuvan itseluottamuksensa turvin. Toisinaan ehkä vähän liiankin luottavaisesti. Se pistää vain hymyilyttämään. Hän puhalsi silloin vuosia sitten polveni haavaa – vaikka ei itse varmaan myönnä, eli muista. Minä muistan. Myös ne kaikki pienet eleet. Ja sen valokuvan, jossa poski poskea vasten oli tiukasti painautuneena. Kiitos, että olet näyttänyt, kuinka olla itsevarma.
Olen kiitollinen elämäni tärkeimmästä ihmisestä. Hänestä, joka on oikeastaan osa minua. Mielessä mukanani aina ja kaikkialla. Ei ole toista, jota arvostaisin yhtä paljon, eikä ole toista, jolle minun tulisi olla enemmän kiitollinen. Kaikesta. Tähänastisesta ja tulevasta. Toisinaan pidän huomaamattani itsestäänselvyytenä sitä valtavaa rakkaudenmäärää – apua ja turvantunnetta – jota saan kokea ja jota en ole koskaan, hetkeäkään joutunut epäillä. Pyyteetön. Tarkoittaa mitä? Omaa etua, hyötyä, itsekkäitä tarkoitusperiä tavoittelematon, epäitsekäs, puhdas. Se tarkoittaa häntä. Kiitos kaiken muun lisäksi, että olet näyttänyt, mitä vilpittömyys on.
Olen kiitollinen hänestä, joka aina ymmärtää. On aina valmis auttamaan, kuuntelemaan ja tukemaan. Jolle haluan vastavuoroisesti antaa kaiken saman takaisin – moninkertaisena, jos vain pystyisin. En laske vuosia ensimmäisestä kohtaamisesta. Prisman pyöröovilla, jos oikein muistan. Jonkin aikaa sitten oli kulunut jokunen vuosi, nyt varmasti jo yli jokusen. Tärkeintä on, että tiedän enemmän kuin jokusen olevan edessä. Eikä sitä tarvitse epäillä. Hetkeäkään. Me niin ollaan samasta puusta. Elämässä on vielä ainakin muutamia asioita, joita ei voi rahalla saada; yksi on senkaltainen ymmärrys, joka vallitsee meidän välillämme. Kiitos, että olet näyttänyt minulle, mitä tosiystävyys on.
Olen kiitollinen niistä tummista silmistä, jotka ovat katselleet minua yöllä ja päivällä, huonoina ja hyvinä hetkinä, itkuisena ja onnellisena, vihaisena ja hymyilevänä. Kestäneet aika paljon. Kuitenkin aina katselleet rakastavasti. Silloin, kun en ole kyennyt itse katsoa tulevaisuuteen ja olen ummistanut silmät paniikissa, on vierelläni ollut toinen johdattamassa. Neljä vuotta sitten tuo silmäpari näki kuoreni alle, siellä sellaisen oikean Rinkelin, tosin puoliksi syödyn; ei pitkiä hiuksia, ei aina niin aitoa hymyä, paljon selittämätöntä. Siltikin otti omakseen. Onnellisesti alkoi ja onnellisesti tulee päättymään, vaikka väliin on mahtunutkin kaikenlaista. Kiitos, että olet tänään kanssani. Ja kiitos lisäksi, että olet opettanut, kuinka huolia käsitellään.
Olen kiitollinen aika uudesta ihanasta. Joka ei sitten kuitenkaan tunnu uudelta, vaan ihan vanhalta tutulta. Täysin juuri sopivalta. Minulle. En ole nähnyt – tai kuullut. Mutta tuntenut olen, montakin kertaa. Syvällä sydämessä. Ja se kertoo jotain. Ainutlaatuisuudesta. Monen monta kertaa olen miettinyt sanovani, sanonutkin; kiitos, että haluat olla ystäväni. Koska edelleen on ihmeellistä, että ystäväni halutaan olla. Etenkin ihminen, jota olen sivusta ihaillen seurannut. Hän tuntee itsensä, toimii määrätietoisesti sen mukaan, kuitenkin muut huomioonottaen. Arvostan, koska sellainen toiminta ei aina ole itsestäänselvyys. Kiitos, että löysit minut.
Olen kiitollinen siitä hassusta. Ihan höpsöstä. Niin kiltistä. Punttisidolistani. En tarkoituksella johdatellut vuosia sitten polkujamme erilleen, joskus elämä vain päättää puolesta, eikä silloin auta kuin seurata. Onneksi olen – ja olet – löytänyt taas takaisin sille vanhalle tutulle, jolla pikkuisinakin tallustelimme. Muistan edelleen, kuinka korjasit uuden, vahingossa pallosta rikkimenneen polkupyöräni heijastimen. Tehden siitä porkkanan. Pyörivä porkkana oli hienointa, mitä tiesin. Kiitos muun muassa siitä, että olet näyttänyt mitä kiltteys ja kärsivällisyys oikeasti ovat.
Olen kiitollinen hänestä, joka on kannustanut minua nauttimaan elämästä, juuri tästä hetkestä, tämän ikäisenä, juuri tällaisena. Antanut lyhyen oppimäärän hetkessä elämisestä. Sädehtivä sisältä ja ulkoa. Kiitos, että olet näyttänyt, kuinka unelmia tavoitellaan.
Olen kiitollinen teräksisestä, joka hyvän fyysisen kunnon lisäksi on voimakkaampi vielä moninkertaisesti mieleltään. Vaikka ei verrattaisi edes elettyjä vuosia – moni sitä silti ihmettelee. Hänen myötänsä olen saanut jotakin kauan sitten menetettyä takaisin elämääni, uudenlaisessa muodossa. Olen saanut varmistuksen ajatuksilleni, että ikä on ainoastaan numero. Asenne elämässä ennemminkin ratkaisee; minulla on nimittäin elävä esimerkki. Kiitos, että olet näyttänyt, kuinka elämästä otetaan paljon irti.
Olen kiitollinen ihan hirveän rohkeasta, joka kulkee varmoin askelin itse suunnittelemaansa reittiä, menee milloin missäkin, useimmiten pohjoisessa ja siltikin aina tavatessamme tuntuu, ettei kuluneita kuukausia olisi väliin mahtunut yhtäkään. Elämässä voi kieritellä itsensä naruihin, sitoa jalkansa tuttuun, olla kokeilematta uutta. Mutta voi myös kokea oivalluksen, että elämä rajallisuudessaan on oikeastaan aika rajatonta, usein ainoastaan rohkeuden rajoittamaa. Jotain sen tapaista luulen hänen joskus tajunneen. Olen varma, että tuo rohkeus on peräisin rauhasta sydämessä. Joku kulkee aina mukana. Pienessä mökissä metsän keskelläkään ei tunne silloin yksinäisyyttä. Kiitos, että olet näyttänyt, kuinka olla rohkea ja ehkä tietämättäsi osoittanut, mitä aitous on.
On uskomatonta, miten käsittämättömän ihania, rakkaista ja hienoja ihmisiä minulla on ympärilläni.
Elina Heidi Rinkeli 
Minäkin olen kiitollinen sinusta. Olet minulle kuin sisko. Kiitos, että olet juuri tuollainen. ❤
TykkääTykkää
Tiesin, että tunnistat itsesi. 🙂
Täysin samat sanat. Sisko. Olet tärkeä. ❤
TykkääTykkää
Luulin lähtiessäni alusta lukemaan, että kirjoitit samasta henkilöstä ja ruskeisiin silmiin asti luulin, että kirjoitat äidistäsi (ihmettelin kyllä prisman pyöröovilla tapaamista :D) ja sitten ruskeista silmistä hoksasin, että kirjotit Santusta ja sitten älysin, että kirjotit eri ihmisistä eri kappaleissa. Oli niin ihanaa kun hetken luulin että kaikki mitä olit Santtuun asti kirjottanu oli Santusta, ne aiemmatkin kaks kappaletta. Elämäni tärkein ihminen ja aww.. Toivottavasti santulle ei käyny samoin jos se luki tämän 😀 ihana teksti!
TykkääTykkää
Mä luin koko postauksen etsien sitä kohtaa, josta Heidin tunnistaa! Teidän välinen side näkyy ihanan selkeästi myös meille lukijoille (;
TykkääTykkää
Ja siis tunnistin toki samantien (:
TykkääTykkää
Hihi, tällainen arvausleikki samalla. 😀
TykkääTykkää
Voi ei, haha, apua. :'D Onneksi olen tavannut äitini ensimmäistä kertaa jossain muualla kuin Prisman pyöröovilla. On siellä kappale äidillekin, mutta eivät kaikki sentään.
Ja on Santullekin oma pätkänsä. Luulen, että se kyllä tajusi, ainakin jukuripäästä. Toivottavasti. 😀 Tosin hieno tulkinta sinulta, olisi ihan hyvin toisaalta voinut ollakin! ”Vuosia sitten” -ilmaisulla tarkoitin itse kylläkin lapsuutta. 😉
Oi, kiitos! Hirveän kivaa, että pidit. 🙂
TykkääTykkää