Uncategorized

Minijättiksellä uuteen nousuun, eli mikä se oikea järkkä taas olikaan.

Ensin mä ajattelin, että päätepysäkki oli tässä. Kiitti ja heippa. Sitten vähän ajan päästä mä päädyin kuitenkin ainoastaan pikaiseen pissataukoon. Jalka taas kaasupolkimelle. Tällä kertaa ehkä vaan hiukan himmaillen.

Niin käy oikeastaan suhteellisen usein. Joudun paniikkiin, en enää luota itseeni, olen jo luovuttaa, mutta en sitten kuitenkaan, vaan teen uudet suunnitelmat ja jatkan taistelua. Millaista taistelua? Kamppailua nimenomaan itseäni vastaan; liian vähäistä uskoa itseeni sekä vänkyrälleen vinksahtanutta suhtautumistapaa.
Torstai ja perjantai olivat pienoisia pohjanoteerauksia. Vielä torstaina olin pettynyt siihen, etten osannut tarpeeksi; valmennuskurssilta saatu tehtävänippu tuntui liian vaikealta kevään ollessa näin pitkällä. Olin suoraan sanottuna järkyttynyt ensimmäisen kurssitapaamisen jälkeen. En tiedä, ehkä tehtävien on tarkoituskin olla haastavia, pääsykoetta helpompia tehtäviä ei ainakaan ole mielekästä harjoitella. Niin ja ehkä ei olisi ollut järkevää syöksyä suoraa päätä lukuisten tehtävien kimppuun ennen ohjeistuksia. Haluan oppia nyt enkä huomenna -mentaliteetti minussa nosti kuitenkin jälleen päätään.
Kadotin hetkellisesti – lisäksi täydellisesti – sen oikein järkän;
että mitä tämä elämä nyt oikeasti olikaan.
Siihen olen pettynyt itsessäni tällä hetkellä.
Koen saaneeni elämässä kaksi kertaa uuden mahdollisuuden. Ei sillä, että elämän olisin itse tahallisesti hukannut. Oikeastaan luulen saaneeni kaksi kertaa takaisin mahdollisuuden elää. Viimeisimmän jälkeen, siis sen jälkeen, kun oikeasti suunnittelin jo hautajaisiani, lupasin itselleni, etten ikinä, ikinä tuota pettymystä sille – kuka ikinä tuolla jossain ylhäällä onkaan – joka palautti minulle mahdollisuuden tulevaisuuteen. Enkä tietysti itsellenikään.
Toisinaan minulla on kovin riepoteltu olo. Mutta vastaavasti myös koen kasvaneeni kaiken sen riepottelun keskellä. Kun on kokenut, mitä ei ole oikea elämä ja millaista taas on sisällötön elämä, on sitten kuitenkin, niistä pohjanoteerauksistakin huolimatta, suhteellisen helppo palauttaa mieleen se elämän oikea järkkä
 Mottoni eilen illalla oli minijättiksellä uuteen nousuun. Kunnon iltapalatankkaus ja elämä näyttää taas valoisampaa puoltaan. 
Ennen ajattelin, etten missään nimessä halua jäädä loppuiäkseni kassan taakse istumaan; haluan olla jotain enemmän. Niin tuntuu ajattelevan lisäksi aika moni muukin ikäiseni. Ja tuo ajatus on painanut koko tämän lukuprosessinkin ajan takaraivossa, vaikka olenkin yrittänyt miettiä vaihtoehtoja ja varasuunnitelmia. Niin, siltikin. Ne sellaiset pienet, sitkeät, takaraivossa jyskyttävät pinttymät ovat inhottavasti usein hallitsemattomia. Monessa tapauksessa niillä(kin) on kuitenkin jokin suurempi, joskin hiukan piilevä, tarkoitus.
Minulle tuo tarkoitus merkitsi elämäni kokonaisuuden tajuamista. Minä en ole yhtä kuin koulutus, opiskelupaikka tai edes työympyrät. Minä en rakenna itseäni ja elämääni niiden varaan –  siitäkään huolimatta, että toiset niin tekevat tai haluavat tehdä. Siinäkin on vissi ero. Itse asiassa minua ei edes haittaisi, jos jäisin loppuelämäkseni kassan taakse istumaan. Voisin hymyillä siellä. Tajusin, että elämässäni on niin paljon kaikkea muuta hienoa. En edelleenkään sano, että minä olisin jotain hienoa, mutta ainakin olen paljon, paljon enemmän kuin vain tyttö, joka ei saa, saanut tai tule saamaan koulupaikkaa.
Tänä päivänä elämässäni on sisältöä, intohimoa ja paloa. Rakastan enemmän kuin mitään kirjoittaa. Herään aivan uudenlaiseen eloon edelleen jokaisesta vuodatetusta hikipisarasta. Se, mitä tänään pystyn kehollani tekemään on ihmeellistä. Minä rakastan ja minusta välitetään. Eilen hirveän surkeana töissä ollessani suurisydäminen työkaverini laski minut kotiin ennen vuoroni loppumista. Olisin voinut rutistaa hänet kasaan. Torstai-iltana silmät märkinä kotimatkalla sain viestin äidiltä; vein sinulle mustikoita, mansikoita ja kanapalleroita. Taivaanlahja on äitini! Aivan ehdottomasti elämäni rikkaus on myös lähipiirini ja ystäväjoukkoni.
Kaiken tämän tekee tuplasti ihanammaksi se, että kaikki tuo ihana elämässäni on täysin riippumatonta siitä, istuinko sitten kassan takana vai koulun penkillä.
Pienoisen pissatauon jälkeen minulla on vanha suunnitelma, mutta uusi toteutustapa. En ajattele, etten tätäkään osannut, vaan mietin, että tämänkin uuden asian voin yrittää nyt painaa mieleeni. Luen, mutten kuin hullu. Haluan, mutten rakenna kaikkea halun varaan. Ja katson, mihin se riittää. 

Kehoitan, mieti, mitä hienoa sinulla on käsissäsi ja kuinka haluat sitä käsitellä.

8 thoughts on “Minijättiksellä uuteen nousuun, eli mikä se oikea järkkä taas olikaan.

  1. Kun paranit anoreksiasta oliko sulla vaihetta, jolloin sun piti syödä älyttömän paljon? Kuinka kauan se kesti jos oli?
    Oot tosi kaunis ja sulla on ihana blogi 🙂

    Tykkää

  2. Mulla on mennyt aika pitkään tajuta, etten ole yhtä kuin juoksukykyni. Pitkään kuvittelin, etten ole mitään ilman sitä. Iso asiahan se onkin, mutta ei nyt sentään koko elämä. Että kun se on viety, niin en voisi elää ollenkaan!

    Semmoista riepotteluahan tämä elämä välillä tuppaa olemaan. Vaikka jotain jo kuvittelee oppineensa, niin vastaan tulee tilanne, kun taas käyttäydyt vanhan mallin mukaan. Ja sitten taas joudut ajattelemaan asian uusiksi. Ja opit lisää!

    Niin siis tulin vaan kertomaan, että tuttuja ajatuksia. Ja toivottamaan tsemppiä pääsykoepänttäämiseen! Teet sen, mikä tällä hetkellä tuntuu sopivalta, ja se riittää!

    Tykkää

  3. Voi että, elänköhän jotain yliherkkää aikakautta kun nää siun pari viimesintä postausta on saanu silmät kostumaan 😀 Osaat kirjottaa uskomattoman hyvin ja kirjottamasi tekstit saa aina ajattelemaan 🙂
    Miulla on nyt menossa aikalailla samanlainen tilanne, ja tuo kohta ”..mutta ainakin olen paljon, paljon enemmän kuin vain tyttö, joka ei saa, saanut tai tule saamaan koulupaikkaa” sai kyllä hymyn huulille ja tajuamaan että on tässä elämässä niin paljon tärkeempiäkin asioita kun koulupaikka! Itsekin oon tänä keväänä hakemassa kouluun, ja lukemiset stressaa ihan kamalasti. Meillä on muuten aikalailla samanlaiset pääsykoemateriaalit, mie haen kuopioon lukemaan farmasiaa, elikkäs kemiaa ja ihmisen biologiaa pänttäillään täälläkin!
    Tsemppiä! 🙂

    Tykkää

  4. Kuinka oikeaan aikaan kirjoititkaan tämän tekstin. Valmistun keväällä. Takana on yhtäjaksoista opiskelua 7-vuotiaasta ykkösluokkalaisesta tähän kevääseen. Se tekee yhteensä 18 vuotta: suurin osa elämästäni. Olen kuitenkin viime aikoina kysynyt itseltäni: miksi? Olen laittanut paljon aikaani ja voimavarojani opiskeluun ja sitä kautta mahdolliseen tulevaan työhön. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että minun elämässäni on useita asioita, jotka menevät tärkeysjärjestyksessä työn edelle. Rakastan Elina sinun tavoin kirjoittamista: se on intohimo hommaani. Rakastan työskennellä päivästä toiseen hevosteni kanssa: oppien päivä päivältä kommunikoimaan niiden kanssa saumattomammin. Rakastan haastaa itseäni fyysisesti. Rakastan hetkiä, jolloin olen aistit avoinna elämääni: jaksan ihmetellä ja kummastella niitä pieniä ja isoja juttuja.
    Kaikki edellä mainitut menevät heittämällä ohi työstä. Kun kurkistelen syvälle sisimpääni, löydän ajatuksen: riittää kunhan elätän itseni, ei väliä missä ammatissa.
    Ajatukseni ovat ristiriitaisia. Kiitos blogitekstistäsi, joka vahvisti omia ajatuksiani 🙂

    Tykkää

  5. Älyttömän paljon, hmm, oli se ruokamäärä tietysti suuri, mutta ei ehkä älytön. 🙂 Join sellaisia lisäravinnelitkuja ylimääräisenä. Totta kai kuului kuitenkin sellainen vaihe. Paraneminen ei ole mahdollista, jos ei nosta painoa, paino taas ei nouse, jos ei syö. Ajatukset eivät voi lähteä paranemaan niin kauan, kun keho on aliravittu, se on ihan fakta. Paino taas on hirvittävän yksilöllinen juttu, jokaisella on oma hyvänolonpainonsa ja mielestäni paranemisvaiheessa kehon pitäisi antaa hakeutua siihen, ei niinkään tuijotella orjallisesti vaa'an lukemia.

    Tuosta ajasta on hankala sanoa. Itselläni ainakin aaltoili hyvin paljon ja oli useampia ”painonnostoja” parin kolmen vuoden sisällä. Kyllä siihen jonkin verran aikaa menee, riippuen taas lähtötilanteesta. Yleisesti ottaen itse nostin painoni aika nopsasti, motivaatio ja halu olivat niin suuria.

    Voi kiitos, sinä siellä. 🙂 Toivottavasti oli vähän apua.

    Tykkää

  6. Kiitos, kun tulit jutskaamaan. 🙂
    Paljon samoja ajatuksia taas meillä. Ymmärrän hyvin tuon juoksujutun, hienoa kuitenkin, että olet oppinut laajentamaan katsettasi; on siellä elämässä kaikkea muutakin ihanaa, vaikka juoksu kovin, kovin tärkeä onkin.
    Kiitos ihan hirveästi. ❤

    Tykkää

  7. Voi ei. :') Kiitos paljon sinä ihana, ihanasti sanottu!

    Tosi helpottavaa kuulla, että joku muukin on samassa tilanteessa ja pui samoja asioita. Ja meillähän tosiaan on oikeastaan sama pääsykoemateriaalikin. Ravitsemustiede oli kai ennen farmasian alla jotenkin, ainakin pääsykoe oli kai jollain tapaa yhteinen.
    Paljon, paljon tsemppiä sinnekin! 🙂 Pidän peukun pystyssä!

    Tykkää

  8. On tosi hienoa, että olet nyt kuitenkin herännyt, vaikka menneet vuodet ovatkin ilmeisesti olleet enemmän tai vähemmän suorittamista. 🙂 Omasta mielestäni ihminen, jolla on intohimoa on kiehtova ja innostunut henkilö on hirveän kaunis.
    Rakastan hyvin paljon samoja asioita. Kaipuu heppojenkin luokse on kova!
    Hienosti taas pohdittu, kiitos itsellesi tästä. 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s