Kyllä muistan vielä aikaa, jolloin en kerta kaikkiaan voinut hymyillä, edes virnistää pikaisesti. En tiedä, olinko unohtanut taidon. En ehkä osannut. Voi olla. Mutta en myöskään vain voinut. Se tuntui väärältä. Sellaiselta asialta, jota minun tuli pidätellä. Vaikkakin kuplinta sisälläni oli kovin olematonta. Niin, siltikin.

Kyllä olen koko elämäni miettinyt, että pitäisi pystyä olla kuin muut. Olen tavoitellut korkeammalle tasolle, jolla muut ovat olleet – sinne kuitenkaan koskaan pääsemättä. Mielestäni. On ollut hyvin ahdasta. Niin, koettaa sulloutua muottiin. Ei se ole vain tuntunut minulle oikealta mallilta. Siitäkin huolimatta olen jatkanut ja jatkanut kamppailua; ehkä vielä joku päivä…

Kyllä olen jatkuvasti kokenut oman kehoni suureksi taistelutantereeksi. Aina se on ollut huono. Useimmiten aivan liian iso. Yksinkertaisesti vain. On se kyllä kuljettanut minua vaikka minne, totellut kuuliaisesti vaikeissakin paikoissa ja ottanut vielä yhden askeleen äärirajoilla. Mutta en ole siltikään koskaan tuntenut muuta kuin valtavaa taistelumieltä sitä kohtaan. Kyllä sinulle vielä joku kaunis päivä näytetään…

Kyllä olen niin pitkään kuin muistan miettinyt, kehtaanko ja viitsinkö. Olen taistellut omaa haluani vastaan tunteella, etten ole riittävä. Haluaisin, mutta en kerta kaikkiaan voi. Miksi? Äiti on usein kysynyt. Koska en vaan voi. En ole sellainen, joka voisi.

Kyllä olen niin monet kerrat katsellut vain vierestä järjen ääni päässäni – ehkä liian voimakaskin, ei enää kuiskaus, vaan suoranainen huuto – osaamatta päästää siitä irti. Oikeammin olen taistellut kynsin ja hampain pitääkseni siitä kiinni. Irtihän en päästä. En minä.

Kyllä olen aina taistellut päässäni pientäkin sekamelskaa vastaan. Näin, näin ja näin. Ei noin, ei todellakaan noin, ei noin päin, kuules ehei. Entropia, luonnon pyrkimys epäjärjestykseen. Se ei todellakaan ole pätenyt minun päässäni. Kuten ei usein energiaminimiperiaatekaan. Täydellisessä järjestyksessä ja mahdollisimman suurella energialla. Siis vastoin luonnollista, voisi ajatella. Taistelua heikkoutta vastaan, siis luisumista luonnolliseen suuntaan.

Vähän kuin valokehä olisi syttynyt pääni päällä oivallettuani, ettei jatkuva puskeminen ole suinkaan tarkoitus. Joskus voi antaa itsensä ulkopuolisen voiman kuljetettavaksi, aina ei tarvitse räpiköidä vastavirtaan. Se ei nimittäin tuo mitään erikoista lisää elämään, oikeastaan vain vie viimeisetkin vaatteet päältä.

Elämän tarkoitus ei ole pyrkimys sirompaan kehoon, toisilta hyväksynnän saamiseen tai ylenpalttiseen paremmuuteen. Vaikka se elämän tarkoitus ei ehkä – ainakaan kaikille – ole vain pelkkä oleminenkaan, niin siltikin joskus voi vain olla. Olla juuri tässä ja nyt, olla tavallistakin tavallisempi, olla pieni yksi ihminen monesta miljardista, olla ja tuijottaa, olla hetken ihan vain näin.

Ehtii sitä yrittää ja taistella vähän taas huomenna. Jos välttämättä haluaa.
Äheltää ainakin. Salilla ehdottomasti.