Luulen, että minä olen entisessä elämässäni ollut espanjalainen. Tai sitten laulelin alakoulussa kuorossa vain vähän liian innokkaasti Feliz Navidadia. Tai vietin liian monta hiihtolomaa Kanarialla. Ulkonäöstä sitä ei voi päätellä, sinisilmäinen suomalainen, näh. Entisen elämän – tai Serranon perheen – rippeet löytyvät jostain vähän syvemmältä;

lämmin tunne läikähtää sisälläni joka kerta, kun kuulen ympärilläni espanjaa.

En osaa sanoa, mikä minua niin Espanjassa kiehtoo. Ehkä jokin osa sen kulttuurista. Kieli on aina ollut hyvin miellyttävän kuuloista korvaani, se on jollain tapaa kaunistelematonta ja rehtiä. Suurelta osin sydämeni on kuitenkin vienyt ihmiset. Olen itse vähän ujo, helposti vähäeleinen ja hiljainen suuressa porukassa. Usein myös pidän sellaisesta; hiljaisuudesta, ihmisistä, jotka eivät tee itsestään numeroa. Mikä on vähän hassua. Tunnen nimittäin aina olevani kuin kotonani espanjalaisten keskellä. Tai pikemminkin se on vähän nurinkurista. Oli käsittämättömän ihanaa kuulla sunnuntaiaamuna kovaa kälätystä ja naurua parvekkeen alta, nähdä selkääntaputusta ja käsien elehdintää. Eikä pelkästään espanjalaisten eläväisempi puoli saa sydäntäni pakahtumaan ilosta, vaan monet, monet muutkin asiat. En pidä stereotypioista, tässäkään asiassa. Vaikkakin on todettava, etten kovin montaa espanjalaista introverttiä ole tavannut.

Eilen täällä vietettiin keskikesän juhlaa. Jo kahdeksan aikoihin rannalle oli kerääntynyt ystäväporukoita, perheitä ja ilmeisesti naapurustoa. Kaikki tarvittava oli tuotu mukana; pöydät notkuivat herkkuja ja tuolit oli aseteltu ympärille – vaikka harva niissä iloltaan malttoi istua. Siltä se ainakin näytti. Rantakadulla vastaan kävelevillä paikallisilla oli poikkeuksetta grilli kärryissä ja hiiliä kainalossa. Toiset olivat taiteilleet nuotioita rannalle ja grillasivat siinä. Merkille pantavaa oli se, ettei koko juhliminen näyttänyt rakentuvan alkoholin varaan, ainakaan samalla tavoin kuin Suomessa. Itse asiassa ainakin täällä kaljatölkkejä sai ihan hakea. Oli ihana huomata, kuinka mukana menossa olivat kaiken ikäiset; pienet lapset juoksivat kilpaa pitkin rantaviivaa ja ne kovaäänisimmät seurueet koostuivat vanhimmista.

Espanjantaitoni on päässyt pahasti rapistumaan sitten ylioppilaskirjoitusten. Tai ehkä se ei missään vaiheessa päässyt edes puhkeamaan täyteen kukkaansa. On mieletöntä ajatella, mitä voisinkaan oppia, jos jättäisin turhat, pinttyneet ajatukset kielipäättömyydestä taka-alalle. Sen lisäksi, että varmasti pystyisin palauttamaan kieliopin ja sanaston mieleeni, oppisin varmasti myös puhumaan sujuvasti espanjaa – muutenkin kuin vain hiljaa omassa päässäni. Ja mihin se voisikaan johtaa? Ainakin sujuvampiin ulkomaanmatkoihin, jos ei muuta, heh.

Haaveilu ei satuta ketään, jos niihin suhtautuu kuin unelmiin, ei kuin toteutumattomiin toiveisiin. Olen sen nyt ymmärtänyt. Pikkuruinen haaveeni on oppia kunnolla espanja ja uskaltaa myös puhua sitä. Vähän suurempi haave taas, se liittyy asumiseen. Haluaisin kovasti jossain vaiheessa elämääni edes pienen hetken asua Espanjassa. Elää arkea.

Ja jos nyt aivan villiksi heittäydyn – niin mikä minua omassa elämässäni estää? Luulen, että avaimet omannäköiseen elämään ovat sellaisia asioita kuin ennakkoluulottomuus ja rohkeus.

Olenko joskus maininnut rakastavani projekteja? Vaikuttaa, että käsillä on yksi houkutteleva sellainen. 🙂

Sen lisäksi, että mun veikka näyttää espanjalaiselta, se harrastaa italian opiskelua ja puhuu italiaa täydellisellä aksentilla.


 Mikä maa on lähellä sydäntäsi?