Proud of…

Mutta kun en mä ole mitään.

Mutta kun en mä ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi.

Minusta tulee vielä jotain. Ajattelin siten pienenä. Piilouduin sukujuhlissa äidin selän taakse, enkä avannut suutani muuten kuin kakkua maistaessani. Koulussa jokainen koe tuntui maailmanlopulta, en luottanut itseeni vielä yläasteellakaan – lukiossa oikeastaan kaikkein vähiten. Kaikesta huolimatta jo pienenä tyttönä mietin, että minusta tulee vielä jotakin. Tai ehkä paremminkin halusin niin hirvittävän kovasti, että minusta tulisi jotakin.

Jotakin sellaista, josta äiti saisi olla ylpeä. Ehkä isikin.

Tässä on minun tyttäreni. Joistakin lauseista kuultaa läpi ihmisen suhtautuminen toiseen. Sellainen tarkoituksetonkin, ehkä vähän piiloteltu, vahingossa, puhujan huomaamatta. Halusin niin kovasti yrittää olla jotain. Itseni takia. Suurelta osin myös sen vuoksi, ettei kenellekään jäisi epäselväksi, millaista äänensävyä ja hentoista vivahdetta äidin lausahdus kantaa. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että olen saanut äidiltä niin hirveästi – rakkaus on niin suuren suurta ja voimakasta, että se on jo konkreettista, oikeasti käsin kosketeltavaa – ja haluan antaa jotakin jotenkin takaisin; edes tunteen, että se kaikki minulle annettu on synnyttänyt ja kasvattanut jotain pikkuisen hienoa. Sellaista, josta voi ylpeänä kertoa; tässä on minun oma tyttäreni.

Kyllä minä aina pienenä Rinkelinä myös mietin, että rakennan sitten isona äidille talooni oman siiven. Hienon tornin ihan vain äidille.

Lähivuosina olen kuitenkin tuntenut jonkinasteista masennusta tätä kaikkea kohtaan. Aika tuntuu kuluvan liian nopeasti, luisuvan hirvittävää vauhtia sormieni läpi. Enkä pysty hidastamaan sitä. En pysty kontrolloimaan ajan kulkua. On tuntunut, etten saa tartuttua mihinkään. Kuin sileää liuskakiveä, jonka päällä en vain pysy jaloillani. Katselen sivusta kuluvia vuosia saamatta mitään elämässäni aikaan. Olen kova yrittämään, mutta joinakin hetkinä olen tuntenut toivottomuutta. Tuleeko minusta koskaan mitään?

Tässä on Elina Heidi Rinkeli. Espanjassa. Semmoinen Rinkeli, joka on oppinut olemaan vähäsen ylpeä itsestään ja siitä, mitä on elämässään saanut aikaan. Koska on se. On se saanut jotakin tehtyä

Niin, tuleeko. En ole koskaan pohtinut, että saatan ehkä olla jo jotakin. En mitään suurta ja hienoa, mutta kuitenkin jotakin.

Mun äiti luetteli mulle muutaman jutun yksi päivä.

1. Kuoleman voittaminen ja elämän takaisin saaminen. On se saavutus. Sen on pakko olla, koska se oli niin pirun vaikeaa ja raskasta. En tiedä, kuinka moni ymmärtää sitä. Ainakaan samalla tavoin kuin minä itse. Ja äiti.

2. Työpaikka. Olen ylioppilaaksi päästyäni paiskinut töitä hyvin ahkerasti. Olen pitänyt vain satunnaisesti lyhyitä lomia ja muuten ollut ympäri vuoden töissä, todella usein viikonloppuisinkin. Minulla on koko ajan ollut työpaikka. Olen selvinnyt vähän ikävämmistäkin duuneista. Olen löytänyt ihan superparhaan työyhteisön ja työkaverit. Helposti tätä kaikkea pitää itsestäänselvyytenä. Vaikka se on kaikkea muuta.

3. Oma koti ja itsenäistyminen. Yksi suurimmista huolistani pienenä oli se, miten ikinä koskaan kykenen muuttamaan äidin luota pois. Sairastuttuani huoleni vain syveni. Olen kasvanut hirmuisesti lähivuosina. Kypsynyt, tietyillä osa-alueilla. Todella lapsenomainenhan olen vieläkin. Varmaan haluankin olla. Vähän hullunkurinen, kaikkea muuta kuin täysin kypsä – tylsä – aikuinen. Mutta asun omassa, kauniissa kodissa. Pystyn asumaan. Niin rahan kuin tunteidenkin puolesta. On se hieno asia, kun vähän tarkemmin asiaa miettii.

Sitten mä itse funtsailin.

4. Haastava, mutta hirveän hassu. Olen miettinyt omaa profiiliani. Siis minun omaa ihmiskuvaa minusta itsestäni. Tiedän, etten ole helpoin ihminen. Oikeasti aika vaikea ihminen, luulen. Tuntuu tosi hurjalta sanoa – ihan kuin pitäisin itseäni jonain – mutta joskus mietin, että saatan kyllä olla niiden kaikkien hankaluuksien arvoinen; pystyn myös antamaan paljon toiselle. Itsestäni. Ja muutenkin. Ihailua, rakkautta, naurua, hassuja jutskia, tsemppiä ja kyllä myös tukea.

Niin ja eilen mä sain postissa yhden uuden ylpeyden aiheen.

5. Pääsin Helsingin yliopistoon. Tuli niin täytenä yllätyksenä, etten oikeastaan vieläkään käsitä. Elintarviketieteet, toinen hakukohteeni. Kevään mittaan se kääntyi jo miltei ykkösvaihtoehdoksi. Niin monena yönä valvoin ja mietin kauhulla mahdollista Kuopioon muuttoa; pystyisinkö oikeasti jättämään kaiken tänne. Jäin Kuopion kokeissa harmittavasti 0.35 pistettä opiskelupaikasta, olen tällä hetkellä varasijalla yksi. Mutta se ei harmita. Oikeastaan yhtään. Olen niin mahdottoman ylpeä itsestäni. Helsingin koe oli vaikea. Mielestäni paljon vaikeampi kuin Kuopion. Opiskelin kaikki kymmenen kirjaa ihan yksin, omin voimin ja niin hyvin, että pääsin sisälle Helsingin yliopistoon. Kerran elämässä voi ainakin sanoa itselleen vau ja luulen sen hetken olevan juuri nyt; wau. Se on hieno suoritus keneltä vain. Mutta erityisen ylpeä itsestäni olen sen vuoksi, että tiedän, millaiset lähtökohdat minulla oli. Muistan niin selkeästi edelleen, kuinka lukiovuosina jäisillä aivoilla yritin ymmärtää, mitä opettaja luokan edessä puhuu.

Eikä siitä tullut mitään.

Muistakaa pliis olla ylpeitä itsestänne.

19 vastausta artikkeliin “Proud of…”

<3 <3 <3

Share this:

Tykkää tästä:

Aiheeseen liittyy

Share this:

Tykkää tästä:

19 vastausta artikkeliin “Proud of…”

Vastaa Peruuta vastaus