Uncategorized

Jotain siihen suuntaan kuin carpe diem.

Nauti tunteesta, juuri tästä hetkestä.
Miten se tehdään? Jos aina on ollut jo askeleen edellä, eikä oikeasti osaa pysähtyä tuntemaan. Nautintoa tai ylpeyttä. Vaikka ihan yksikertaista oloa, että kaikki on nyt okei. Entä jos osaa, mutta joku ei anna lupaa? Monimutkaistetaan. Minä en anna itselleni lupaa.
En sen vuoksi, ettenkö osaisi nauttia. Tai etten haluaisi. Osaan taidon paremmin kuin hyvin, olen suorastaan taitava lillumaan mukavissa tunteissa. Siis olisin. Myös haluan. Haluaisin enemmän kuin mitään. En ole sallimatta kivoista asioista syntyvää tunnetta pahuuttani. En sen vuoksi, että haluaisin sulkea itseni nautinnon ulkopuolelle. Ansaitsen omat, kivat tunteeni ja kuhertelun niiden kanssa.
Mutta tahallani olen kuitenkin sen tehnyt.
Katsos kun. Tiedän paremmin kuin hyvin, kuinka ihmismieli voi toisinaan punoa ihan itse pajunköyttä ja syöttää sitä itselleen. Jotain täysin järjenvastaista. Ja kun sykkyrä on syntynyt, sitä on aika vaikea lähteä selvittämään. Tai edes löytää ja huomata kaikkien muiden ajatusten paljoudesta. Silloin siitä itse kehitellystä valheesta tulee totta omassa päässä kuin huomaamatta.
No, minusta tuntuu, että olen löytänyt yhden sykkyrän.


Kaiken lähtökohta on varmasti se, että olen aina ollut tällaisissa asioissa askeleen edellä nykyhetkeä. Murehdin jo tulevaa. Murhe peittää totaalisesti alleen kaiken – myös sen ilon, jota sinä hetkenä voisin tuntea. Minä erittelen päässäni näennäisen ilon ja sydämen syvimmän sopukankin saavuttavan ilon. Jälkimmäistä metsästän. Toinen seikka lienee epävarmuus. Oikeastaan epävarmuuteen nivoutuvan pettymyksen pelkääminen. Jos onnistun oikeasti iloitsemaan ja hurraamaan, teen sen vasta ollessani täydellisen varma ilosta. Siis silloin, kun olen pystynyt sulkemaan kaikki sellaiset riskitekijät pois, jotka voisivat muuttaa onnen pettymykseksi. En tunne käsitettä ennenaikainen ilo. Minulle ei koskaan tarvitse sanoa älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.
Ensimmäinen ongelma lieneekin juuri siinä, etten koskaan tule saavuttamaan tilaa, jossa kaikki riskitekijät olisi suljettu pois.
Syvimmällä sykkyrän sisällä on kuitenkin lisäksi vielä jotain muuta. Mieleni on muovannut ajatusmallin; katoavainen ei ole todellista. Ainakaan mitään sellaista, josta saisin iloita. Tai kannattaisi nauttia. Koska tiedän sen häviävän, katoavan. Sitten seuraa? Ehkäpä pettymys katoamisesta.
Katoavainen ei ole todellista. Sitä taas ei pidä mieltää liian konkreettisesti. Päässä kaikki on kaukana konkretiasta. Siten myös ristiriitaista, aivan liian ristiriitaista, sillä jotain konkreettistahan minä loppujen lopuksi sieltä haen.
Tunne on hetken mielessä. Se voi viipyä viikkoja. Voi se olla vuodenkin osa arkea. Mutta jossain vaiheessa se katoaa väistämättä. Se ei ole riittävän konkreettista ilon lähteeksi, siihen tapaan olen ehkä ajatellut. Ja kun se on vain minun sisälläni, yksi hölmöistä argumenteistani. Olen kenties saattanut epäillä tunnetta? Kun en näe toisten iloitsevan siitä, en ehkä anna itsenikään. Luulen, että piirteeni innostua sekunnin tuhannesosassa jostakin asiasta ja näyttää se kaikki muille, liittyy vahvasti ongelmaani; haluan tuoda ilon esille, jotta voin itsekin varmoin mielin nauttia siitä.
Toisaalta on täysin järjetöntä olla pitämättä totena jotain sellaista, joka jossain vaiheessa katoaa. Kaikki elämässä häviää jossain vaiheessa. Jättää ehkä jonkinlaisia jälkiä ja muistoja, mutta haihtuu kuitenkin.
Tunteet eivät elä ikuisesti, eivät tosin ihmisetkään.

4 thoughts on “Jotain siihen suuntaan kuin carpe diem.

  1. Mä oon ihan samanlainen, murehdin asioita liikaa etukäteen ja sillä hetkellä, kun pitäisi nauttia, odotan, että koska joku menee pieleen 😀 Jälkeenpäin sitten vaan ruodin, mitä tuli tehtyä ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin 😀 Mutta oon yrittänyt opetella tästä tavasta pois, koska enemmän iloa saa sillä, että heittäytyy hetkeen 🙂

    Tykkää

  2. No just tollanen minäkin olen! Pessimisti ei pety ja niin edelleen.. Eli sitä iloitsemisen taitoa opetellaan myös täällä. 🙂

    Tykkää

  3. Jep. 😀 Tosin itse en pidä itseäni pessimistinä, en tiedä, onko sitten realismiakaan. Elinanismia. Suvinismia. Heh. Jotain vähän jännempää suhtautumistapaa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s