En ole moneen vuoteen enää kirjoittanut kynällä päiväkirjaa. Monesti olen kyllä ajatellut. Suunnitellut ja tehnyt etusivunkin jo sopivaan muistikirjaan. Mutta sitten se vain jää. Se jumiutuu oikeastaan aina siihen tunteeseen, että olo on tyhjä. Olen ehtinyt jo vuodattaa kaiken ulos; näille riveille tai pälättää äidille. Esimerkiksi. Koska kyllä asioiden läpikäynti on mielenterveyteni perusta; en minä voi hautoa sisälläni sitä, että kanelisten mulperimarjakeksisten mulperimarjat paloivat pahasti uunissa – että siis ne olisi pitänyt käännellä kunnolla taikinan sekaan. Tai jättää vain kertomatta – edes kirjaimin – uuden mottoni mietiskelyn jälkeen olevan kuin viimeistä päivää.
Se viipottaa tuolla kuin viimeistä päivää. Ja. Elä tänäänkin kuin viimeistä päivää. Pidän kovasti siitä, että mottoni on moniulotteinen; vakavamman lisäksi se sisältää myös humoristisen puolen.
Olen aina rakastanut jollain tapaa dokumentoida elämääni. Kaikkea sitä, mihin törmään koheltaessani eteenpäin. Pienellä Rinkelillä oli vaikka minkälaisia vihkoja. Päiväkirjan ja monen muun lisäksi sellainenkin, johon oli tarkoitus kirjata kaikki uudet kokemukset. Tänään söin ensimmäistä kertaa Mars-jäätelöpatukan ja kävin ensimmäistä kertaa aikuisten vuoristoradassa. Tai. Tänään maistoin ensimmäistä kertaa kahvia (puolikkaan teelusikallisen äidiltä). Itse asiassa mielestäni se on ihana idea, kokemusvihko. Myös oppimisvihko ja univihkokin. Tietysti perinteisen kiitollisuusvihon lisäksi.
Joskus ajattelen, että olisi helpompaa työntää muistitikku päähän ja siirtää kaikki ihanimmat ajatukset siten suoraan talteen ulkoiselle kovalevylle.
Blogi on minulle oma juttu, jota saan tehdä. Raapustaa juuri sellaista kuin itse haluan. Vähän kuin Me tytöt -lehti, jota kirjoitin pienenä. Se oli täyttä käsityötä ja painettiin aina äidin työpaikalla. Levikki ei ollut kovin laaja, vaikka omasta mielestäni sisältö olikin erityisen monipuolinen; oli julkkisjuoruja ja kysymyspalstaa, tietenkin myös asiapohjaisia juttuja ja horoskooppi. Nykyisin Me tytöt on harmi kyllä lopetettu ja päiväkirjaakin kirjoitan enää hyvin harvoin. Sen sijaan olen keksinyt muita tapoja tallettaa mukavia hetkiä.
Räpsin kuvia. Koko ajan. Puhelimella pienistäkin asioista, jotka tuntuvat kivoilta. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin se taisi mennä. Totta. Vaikka itse arvostan siltikin enemmän niitä tuhatta sanaa, jos sellaisten kirjoittamiseen vain kykenee.
Ihmiset kiinnittävät kovin erilaisiin asioihin huomiota. Se on mielestäni hirveän mielenkiintoista.
Huomioni kiinnittyy ensimmäisenä:
Vilin takajalkoihin. Ne ovat aina olleet mielestäni kamalan söpöt.
Paperilennokin siipiin. Viimeinen taitos uupuu.
Vastalakattuun kynteen. Vihdoin sain aikaiseksi.
Siihen, ettei pehmoparsakaalin suu mahtunut kuvaan. Se siis hymyili.
No niihin palaneisiin mulperimarjoihin. Joita yritin vähän kuvassa peitellä.
Parhaan ystäväni päähän. Työkaverini kiinnitti taas huomiota selkääni, heh. Ystäväni tekemä upea letti oli kai kuitenkin vähän kuin pääosassa.
Törkyiseen roskikseen. Tarkoin valittu tausta.
Santun keltaiseen työtakkiin. Ja omaan pinkkiin lenkkitakkiini. Se pitäisi pestä, vihdoin.
Aivan väärään puikko-otteeseen. Nämä tällaiset kuvat ovat aina lavastettuja.
Toisen lasin pohjalla mötköttävään mansikkaan. En tosiaan tiedä, mikä sille tuli.
Se asioiden määrä, jonka ihminen yhdenkin päivän aikana kokee, on valtava. Toisina päivinä koettavaa tulee jatkuvalla syötöllä, ettei ole pysyä itsekään perässä. Kun minä ainakin haluan ahmia kaiken. Siinä suhteessa olen hirveän ahne. Ei kaikkea voi tallettaa. Karu fakta. Mutta luulen, ettei se olekaan pääasia, siis ikuisesti kaiken (ihanan) muistaminen. Sen sijaan se, että sillä hetkellä ne asiat osaa poimia ympäristöstä, on tärkeä juttu. Elämän mielekkyyden kannalta ainakin. Kohokohdat huomaa helposti, mutta makeimmat jutut ovat ihan, ihan pieniä. Sellaisia, joille voi hihitellä ihan yksin. Syntymäpäiväsankarin koiran karvat sen päässä törröttivät kuin Leijonakuninkaan Zazulla.
Nykyisin kaikkialla voi antaa sydämiä ja tykätä siten asioista – tai ihmisistä. Niin instagramissa kuin käsimerkeinkin. I ❤ U. Rakastaminen ei saa kuitenkaan olla liian helppoa. Toivon, etteivät nykyajan sydämet syrjäytä koskaan lausuttuja sanoja. Huomasin jokunen päivä sitten, että tykkäilen mielessäni vähän väliä jostain. Annan ajatuksissani sydämiä päivän mittaan nenäni eteen sattuville asioille. Tiedättekö, etupihan oravan pörheälle hännälle ja asiakkaan erityisen valkoisille hampaille. Mielestäni se on vain hauskaa. Hupaisaa.
Olenkohan ainoa?
Elina Heidi Rinkeli 
Hahaa, olin pienenä ihan samanlainen, kaikki oli pakko dokumentoida! Päiväkirjaa tuli kirjoiteltua, samoin lehteä jossain vaiheessa… Olisin kyllä varmasti ollut lehtesi vakiolukija, jos olisin tiennyt sen olemassaolosta! Sen verran monipuoliselta läpyskältä kuullostaa 😉
Vielä tänä päivänäkin tykkään katsella kuvia. Kauniista kuvista tulee todella hyvä mieli ja ne hetket ikään kuin kokee uudestaan 🙂 Tykkään kyllä tutkia muidenkin ottamia kuvia! Tuo lettikuva, ahh ❤ pehmoparsakaali on kyllä söpöydessään huikea, ja en voinut olla kiinnittämättä huomiota tuohon ihanaan kynsilakkaan 😉
TykkääTykkää
Oi, kiva kirjoitus!
Minullekin oli lapsena tyypillistä pyrkiä tallettamaan päivistä mahdollisimman paljon. Kirjoitin vuosien ajan päiväkirjaa, erillistä matkapäiväkirjaa, toisinaan sääpäiväkirjaa ja univihkoa… niin ja talletin pullonkorkkeja ja etikettejä, somia käpyjä ja kiviä, karkkipapereita, avaimenperiä… oikeastaan mitä tahansa. 🙂
Hih, tuosta lehdestäsi tuli mieleen, että me keksittiin siskoni kanssa eräänä kesänä perustaa oma Eläinkerho. Kirjoitimme vanhempiemme ikivanhalla kirjoituskoneella tarinoita kerhon Me Eläimet- viikkolehteen, jota ilmestyi aina vain se yksi kiiltokuvin ja tarroin kuvitettu lehdykkä joka viikko koko kesän ajan. Muistan kuinka se tuntui niin kovin tärkeältä saada lehti ajallaan valmiiksi. 😀
Voi että, kuvat on niin parasta! Niistä välittyy tunnelmat ja tunteet niin hyvin, että niitä on aina ilo katsella. Pehmoparsakaali on soma <3
-Katri
TykkääTykkää
HSP-Heidit taas yhdessä! :') ❤ Kaiken olen aina tahtonut kirjoittaa ylös ja kaikenlaisia vihkoja ja kirjoja on ollut, joihin olen kirjannut milloin mitäkin. Päiväkirjan aloitin 11-vuotiaana ja niitä on jokunen tallessa. Tuoreimmat Saksa-vuodelta. Kaksi ja puoli niitä ehdin kirjoitella. 🙂 Innokkaana urheilun seuraajana (F1 ja jalkapallo) tuli myös teini-iässä kirjattua kaikki pelin tai kisan tapahtumat ylös. Unipäiväkirjoja, mitähän kaikkea.. Kaikki on pitänyt kirjoittaa. Siksi mulla varmaan on noita blogejakin aika monta. 😀
TykkääTykkää
Et oo ainut, et todellakaan! Mut tiiätkö, mie uskon että siihen tarvitaan jotain herkkyyttä että ”osaa” kokea asioita. Tai ihan ensiaskel, että osaa havaita niitä 🙂 Ja tästä herkkyydestäni oon erittäin kiitollinen!
Hahah, ihanaa että joku muukin on kirjoittanut omaa lehteä pienenä! 🙂
TykkääTykkää
Hihi, voi meitä. :'D Olisin varmasti myös ollut ihan innoissani sun lehdestä.
Kuvat ovat kyllä hieno asia. Niihin saa kiteytettyä niin paljon ja siltikin jokainen näkee ne aina omalla tavallaan. Itsekin rakastan katsella ihan kaikenlaisia kuvia ja miettiä niiden taustoja.
Pehmoparsakaali oli hirveän söpö – samoin kuin samanlainen porkkana. Pakko varmaan lähteä Ikeaan uudestaan. :')
TykkääTykkää
No nyt kun muistutit, niin minäkin keräilin kaikenlaista! Vanukaspurkkien kansia ja pääsiäismunien kääreitä esimerkiksi. 😀
Voi ei, ihana! :') Muistan itsekin, miten tärkeältä tuntui juurikin se, että lehti ilmestyi säännöllisesti. Oma ”projekti”, se oli tärkeää. Jo silloin. Pidän edelleenkin siitä, että on omia juttuja meneillään, joihin kohdistaa innostus.
Pehmoparsis. <3
TykkääTykkää
Mä en kestä, todellakin! :')<3
Hymyilin ihan hirveästi tuolle kisatapahtumien ylöskirjaamiselle. Hihi. Seurasin perheen kanssa muuten pienenä myös F1 ja fudista. Ja lisäksi yleisurheilua. En kirjoitellut tosin ylös tapahtumia, mutta tangomarkkinoita katsellessani piirsin (nais)kilpailijat. 😀 Itsekin luulen, että tämä blogi on jonkinlaista jatkumoa, koska mihin se piirre minussa katoaisi. Olen muuten joskus myös miettinyt, että olisi siistiä perustaa treeniblogi ihan erikseen, heh.
Voi että, näistä voisi höpöttää vaikka loputtomiin. :')
TykkääTykkää
Niin kiva kuulla. :')
Luulen myös, että todellakin tarvitaan jonkinmoista herkkyyttä, että osaa löytää ja kokea pienetkin asiat. Toisille tulee ehkä enemmän luonnostaan, mutta kyllä sitä voi harjoitellakin. Kaikkien pitäisi! Olen itse myös kiitollinen. Olenkin miettinyt, että me ollaan varmasti aika samanlaisia. 🙂
Sinäkin! :'D Hitsi kun niitä vielä löytäisi jostain varaston pahvilaatikoista.
TykkääTykkää