Nostan etusormet pystyyn ja huudan hakuna matata. Päivä tosiaan oli huoleton! Oikeastaan koko viikonloppu. Huoleton ja onnellinen. Elämällinen. Sellainen kuin elämän parhaimmillaan kuuluukin olla; täynnä eloa. Siis aitoja tunteita ja tekoja.
Mitä pidempään elää jossain muualla, sitä vaikeampaa on enää palata vanhaan. Kerran taakse jätetty luisuu huomaamatta ajatuksista ja lopulta syvältä muistoistakin pois – siitäkin huolimatta, että tarkoitus todella olisi palata vielä joku päivä. Jos ajankohtaa ei tarkalleen tiedä – tai ei hetkittäin ole edes täysin varma paluusta – on muistojen todentuntua haastavaa pitää yllä. Vanhat asiat saavat kultareunukset, jolloin todellisuutta on vaikea enää löytää sisältä. Niin, miten tätä nyt elettiinkään.
On siitä kulunut jo vuosia. Mutta muistan tarkalleen ja edelleen. Sen vuoksi, koska opettelu on jatkunut aina tähän päivään asti – ja jatkuu varmasti tästä eteenpäinkin. Kun kerran olen jotain hiffannut, haluan aina vielä vähän lisää. Ja lisää. Siis niin. Muistan aikaa, jolloin oleminen täällä oli kaikkea muuta kuin elämällistä. Sisällötöntä. Muistan kuitenkin myös vuodet, kun olin jo harpannut ensimmäisten kuilujen yli; olin periaatteessa turvassa, mutta ei ruoho sillä puolen siltikään maistunut miltään. Vaikka tiesin, että sen olisi pitänyt. Käytännössä minä tiesin, kuinka elää. Oli lähes kaikki tarvittava siihen. Siltikin tuntui, että olin ulkopuolinen omassa elämässäni. Pelkäsin, ettei elämä koskaan enää tuntuisi elämälliseltä. Siltä kuin pikku-Rinkelinä.
Toteutin kuukaudesta toiseen elämääni. En voinut muutakaan. Pakotin itseni ulos kavereiden kanssa – vaikken siitä erityisemmin nauttinutkaan. Pakotin itseni uusiin tilanteisiin – vaikka mieluummin olisin kyhnöttänyt vain kotisohvan nurkassa. Ja välillä kun en itse jaksanut, pakotti äiti. Yritin elää. Yritin tehdä asioita, joita ikäisten kuuluikin tehdä. Kaikki tuntui yhdeltä suurelta velvollisuudelta. Olen selvinnyt takaisin elävien kirjoihin ja olisi suunnattoman epäkiitollista olla ottamatta vastaan tätä kaikkea.
Näin jälkeenpäin on helppo analysoida. Sekin aika tarvittiin. Yksi askel oppimisen tiellä. Kunpa olisin senhetkiselle Rinkelille voinut ihan vaikka vain pikaisesti huikata kyllä se vielä tuntuu. Että kyllä se elämä vielä tuntuu syvällä sisällä, kun vedät keuhkot täyteen ilmaan ja katsot taivaalle, tunnet tärkeiden ihmisten läsnäolon ja suuren rakkauden heitä kohtaan. Että kyllä se elämä tuntuu vielä joku päivä rinkelimäiseltä ja elämälliseltä ja vaikka miltä. Askeleita ei vaan sovi jättää välistä, suuret harppaukset eivät johda mihinkään pysyvään.
On mun elämän jo pidemmänkin aikaa tuntunut ihan sairaan kivalta. Lauantaina tosin se maistui vielä asteen paremmalta, ihan hakuna matatalta. Sellaiselta, ettei tarvinnut yrittää. Että helposti olisi pystynyt unohtamaan kaiken sen takana olevan työmäärän. Tuntui niin helpolta. Ja luonnolliselta. Nautinnolliselta.
Olin aamulla hirveän iloinen, ettei kesäflunssa puhjennutkaan täyteen mittaan. Kävin salilla ja siristelin silmiä auringossa. Hyppäsin junaan ja kävin serkkuni kanssa lounaalla Helsingissä. Jatkoin matkaa ratikalla Lintsille ja söin siellä ihanaa vaniljapehmistä – välillä nuolaisin hiukan Santun suklaisesta. Illalla ajelimme vielä Santun työmaalle ja sain katsella ylpeää työnjohtajaa luennoimassa minulle sadevesiputkista. Nukkumaan mennessäni olin väsynyt. Sekin tuntui mahtavalta. Elämälliseltä.
Olen oppinut ymmärtämään itseäni, tuntemuksiani ja sitä, miten asioihin reagoin. Mullistavinta ja elämääni helpottavinta on ehdottomasti ollut sen käsittäminen, että olen hooäspee (highly sensitive person). Uudet tilanteet tai tilanteet ei-niin-läheisten ihmisten kanssa ovat olleet minulle aina hirveän vaikeita. En ole koskaan tajunnut, kuinka pystyä rennosti vain heittäytymään sellaisiin tilanteisiin. Olen aina laittanut mahakivut, henkiset lukot, sydämen tykytykset ja tärisevät kädet vain ja ainoastaan ujouden piikkiin. Toki osa on ehkä sitäkin. Mutta käsite ylivirittyminen on vastannut sitäkin enemmän ja paremmin ongelmiini. Siihen sekasortoon ja levottomuuteen sisälläni esimerkiksi uusissa, sosiaalisissa tilanteissa. En ehkä olekaan nyhverö. Tai sosiaalisesti taitamaton. Olen ehkä ollut vain liian ylivirittynyt.
No, millaista se ruoka oli? En mä tiedä. Tai. En mä muista. Mä en vaan muista. Enkä mä muista, mitä puhuin tai sanoin. Hymyilinkö vähän väärässä kohtaa. Tai jotain. Liian usein toistunut tilanne.
Lauantaisista lounastreffeistä päällimmäisenä muistan onnen omasta, ihanasta serkusta, jota todellakin ihailen. Mutta itselleni merkittävää on myös se, että muistan miltä kokoamani Factoryn salaatti maistui. Muistan, mitä me juttelimme. Muistan, etten vain katsellut verhon takaa, vaan olin läsnä.
Siis elämä koukuttaa niin pahasti, kun sitä kerran on maistanut.
Elina Heidi Rinkeli 
Mie en ihan oikeesti voi käsittää, miten nää siun tekstit lähes poikkeuksetta on kuin suoraan miun päästä. Piti tätäkin ihan useampaan otteeseen katsoa ja ihmetellä, miten joku on saanut miun ajatukset noin selkeään muotoon!
Eikö olekin ihanaa, kun elämä maistuu ja nälkä kasvaa syödessä 🙂 Sen harmaan verhon taakse ei ole ikävä!
TykkääTykkää
Kiva olla taas täällä konttorilla ihan tippa linssissä :´D Oli ihana nähdä, oot ihana ❤
TykkääTykkää
Iso mullistus, elämän tärkeimpiä, on ollut HSP -juttu. Onneksi sellaisesta on kirjoitettu, onneksi kirja ilmestyi suomeksikin ja onneksi se löysi tiensä mun käsiin – ja sun käsiin kanssa. Siitä eteenpäin elämä on ollut monella tavalla paljon vapaampaa. Ne kakspistenollat alkoi muodostua ihan kunnolla. 🙂
Tulen niin iloiseksi, että olet niin iloinen ja onnellinen. Samanlaisista pienistä asioista kiitollinen, kuin minä itsekin. Ne pienet asiat on ihan parhaita asioita. Ja oikeasti ne on niitä suurimpia. On lahja, että sen tietää.
Jajajaja.. nuo koivet. Ja käsivarret. Ja silmät. ❤
TykkääTykkää
Voi Anna, mä olen jotenkin tosi iloinen kuullessani tuon. Tai siis, että jonkun toisenkin ajatukset kulkee myös tällaista samanlaista rataa. Olenkin arvellut, että ollaan samantyyppisiä ihmisiä. :')
On! IHANAA. Ja ei, ei todellakaan ole ikävä, nyt kun on oppinut olemaan läsnä.
Kiitos kommentista, Anna. ❤
TykkääTykkää
Hihi, voi ei. :'D No niin oli, pian uusiks! ❤
TykkääTykkää
En tiedä ikinä, mitä vastaisin näihin sun kommentteihin, Heidinen. Luen ne aina vaan joku miljoona kertaa, nyökyttelen ja hymyilen hirveästi. :') HSP-Heidit. <3
Ja voin sanoa ihan samaa, mä tulen onnelliseksi, kun sä olet onnellinen. Esimerkiksi juuri Natusen juttu, kun kaikki kääntyikin odotettua paremmaksi. <3 Niin ja totta, pienet asiat, ne ovat parhaimpia, niistä saa loppujen lopuksi kaikista eniten irti.
Voih, SINÄ. <3 Kiitos. :')
TykkääTykkää
Nyt kyllä taas itkettää <3 mutta silleen hyvällä tavalla :') kuten Anna tuolla edellä sanoikin, ihan kuin omasta päästä oli tämä(kin) teksti.
Ihana sinä ja ihana elämä!
TykkääTykkää
Kun siis ihana sinä! :') Meidän päät on yhtä!
TykkääTykkää
Vautsi mikä teksti!
Ja vautsi noita jalkoja ja käsiä ja ja ja ja… Sitä ihmistä joka niitä, tai jotka sitä kantaa. 🙂
Karkki;)
TykkääTykkää
Ja vau, mikä kommentti. 🙂 Kiitos hirmuisesti, vau, mikä Karkki!
TykkääTykkää