Uncategorized

Pääsykoekevät.

En mielelläni kirjoita ohjeistavia tekstejä. Varmaan, koska en itsekään tykkää sellaisia lukea. Ehkä sitten, kun olen valmis ETM. Sitten ehkä voin käyttäytyä kuin mikäkin ammattilainen. Ja kirjoittaa imperatiivissa muutamia lauseita – muille kuin itselleni.
Sitäkin enemmän pidän kuitenkin analysoimisesta – ja siinä toistaiseksi pitäydynkin. Varsinkin oman toimintani. Olen pohtinut taakse jäänyttä kevättä ja luku-urakkaani. Sitä, millainen se oli ja miten suoriuduin. Millaisin keinoin ja tekniikoin selätin sen. Koska rankka se oli. Yhäkin kemian kirjojen ajattelu, öö, etoo hivenen. Moni asia meni vähän mönkään, vaikka lopputulos olikin suloinen yllätys. Oikeammin järkyttävä sellainen. No, ainakin odottamaton. Niin. Tein minä sitten kuitenkin jotakin oikein.
Ja tästähän todella opiskelu vasta alkaa. Tai jatkuu muutaman välivuoden jälkeen. Tiedän, etten voi suhtautua yliopistossa tentteihin samalla tavoin kuin lukiossa kokeisiin. Pelätä niitä. Tiedän siis, että joudun opettelemaan uuden suhtautumistavan; löysäilijä minusta ei koskaan tule, mutta vähemmän pingottava. Se on realistista, ok, olen valmis opettelemaan sellaiseksi.
Ja menemään tenttien uusintoihin muutenkin kuin vain maailmanlopun edessä. 

Lähtötilanteeni oli zero. Olin lukiossa lukenut kemiaa ja biologiaa vain pakollisten kurssien verran. Ja ehtinyt unohtaa ne vähäisetkin tiedot. Totaalisesti. Tai no. Muistin munuaisten rakenteesta munuaiskeräsen. Kymmenen kirjaa. Aika nopeasti tyhjä pää alkoi täyttyä tiedolla ja oikeastaan innostuin sitä mukaa, kun huomasin siis mähän oikeasti tajuan. Muistan edelleen, kuinka eräs iltavuoro kassan takana piippaillessani yritin kuumeisesti mielessäni selittää itselleni puskuriliuoksen toimintaperiaatetta. Taisin sanoa asiakkaalle jotakin siitä käyrästä.

Tein muutamia huomioita keväästä. Näin jälkikäteen, tietenkin.

Lukutekniikka. Hoksasin jo lukiossa, että olen opiskelijana(kin) minä itse -tyyppiä. Ja lisäksi uudestaan, uudestaan -tyyppiä. Toiset kokevat hyödylliseksi kirjoitella paljon muistiinpanoja, liimailla tarralappuja pitkin kämppää. Minulle se on lähes ajan haaskausta. Minulle toimivin lukutekniikka on itse lukeminen. Siis pänttäys. Haluan itse lukea kirjasta asiat. Uudestaan ja uudestaan. Mahdollisimman monta kertaa, jotta pääsen kirjojen herraksi. Siltä se tuntuu. Ensin tutustun, sitten alan vasta sisäistämään, kunnes muistan ulkoa. Laskuissa on tietenkin vähän eri asia, vaikka niissäkin haluan ensin teorian haltuun, ennen kuin käyn numeroiden kimppuun. Laskujakin uudestaan ja uudestaan. Mahdollisimman paljon toistoja. Usein tokaistaan ei määrä, vaan laatu. Itseni kohdalla puhuisin ennemminkin sekä määrä että laatu. Ainakin tähän asti. Yliopistossa ehkä on opeteltava hiukan uudenlaista lukutekniikkaa.
Riittävästi aikaa. Oli kyse mistä vain, niin minä vihaan kiirettä. Kiire tappaa kaiken aivoissani. Luovuuden, mutta myös ihan tavallisen ymmärryksen. Kaikesta tulee hauki on kalaa. Ajoissa alkaminen oli siten minulle tärkeää. Toisaalta taas liian pitkä rupeama aiheutti loppupuolella urakkaa aika valtavan lukuväsymyksen. Jota poden osin vieläkin.
Nousujohteisuus kun on sellainen asia, johon ajattelin urakan alussa pyrkiväni; lukutahdin kiristäminen. Ja ehkä osin myös omistautuminen – loppukeväästä punnitsin tarkkaan kaikki kirjojen ulkopuoliset menot. Nousujohteisuudella tarkoitan ehkä myös sitä, että aloin hahmottamaan kokonaisuuksia ja suuria linjoja – kemian ja biologiankin välillä. Ihan loppumetreillä, noin viikkoa ennen kokeita, koin kuitenkin syvähkön kuopan. Motivaatio ei laskenut missään vaiheessa, mutta keskittyminen alkoi herpaantua; seinä tuli vastaan. Olin yksinkertaisesti lukenut niin kauan.
Koin ja koen edelleen, että omilla ajatusmalleilla on suuri rooli luku-urakassa. Ensinnäkin usko itseen ja siihen, että oppii asiat, on tärkeää ainakin minulle. Jouduin tekemään itseluottamukseni kanssa valtavasti töitä alussa, etenkin kemian saralla. Lisäksi ajattelin alusta asti, etten lähde kokeeseen arvailemaan. Tai laskelmoimaan, mitä tänä vuonna mahdollisesti voitaisiin kysyä. Pidin sitä liian riskialttiina. Lähtökohtana mielessäni oli yksinkertaisesti, että opettelen kaiken. Täysin. Jokaisen sanan. Opiskeltava materiaali kun oli kuitenkin inhimillisissä rajoissa. En sano, että tapani olisi oikea. Todellakaan. Eihän pääsykokeissa kaikkea tarvitse osata päästäkseen sisälle, sitä minulle toitotettiin läpi kevään. Vaikka ei se kaaliin mennyt siltikään. Minun opiskelutekniikkaani sopi kuitenkin sataprossasen tavoittelu, vaikka tietenkin tiesin sen olevan kaikkea muuta kuin realistista. Ajatusmallilla sain vain tiristettyä itsestäni kaikki mehut irti.
Olennaiseen keskittyminen. Siinä olin aika hyvä. Ehkä sen vuoksi, että olen kiivas puolustamaan omia oikeuksiani; eihän siellä voida kysyä ilmoitettujen pääsykoekirjojen ulkopuolelta. Muutoin materiaali olisi pitänyt ilmaista jotenkin toisin. Vaikka aiheet kiinnostivatkin paljon, pitäydyin tarkasti vain kirjojen sivuilla. Tietoja ehtii kyllä syventää, kun on sisällä koulussa. Valmennuskurssimateriaaleissa oli paljon ylimääräistä tietoa, mikä raivostutti suunnattomasti. Sekoitti vain totaalisesti päätä. Toki selasin toisinaan Wikipediaa, aika ahkerastikin oikeastaan. Etsin nettisivuja aiheista, jotta olisin ymmärtänyt kirjoja vähän paremmin. Uudesta tietolähteestä saman asian lukeminen auttaa joskus tajuamaan hankalat kohdat, kun ne on selitetty hiukan eri tavoin.
Rauha. Kompastuskivi. Ainakin itse pääsykokeessa. Koko kevään olin siltikin yllättävän rauhallinen. Mikä tarkoittaa omalla kohdallani sitä, että pystyin viedä urakkani loppuun asti ilman suurempia stressiromahduksia. Minä olen varmaan jo ennen syntymäänikin stressannut kaiken onnistumista ja maailmaan putkahtamista. Elämäntapahuolestuja. Synnynnäinen stressaaja. Tai jotain sinnepäin. Olen hyväksynyt ne luonteenpiirteikseni, enkä oikeastaan enää jaksa yrittää päästä niistä eroon. Sen sijaan olen harjoitellut hallitsemaan tunteita ja reaktioitani. Stressi ei tee mitään muuta kuin hallaa minulle. Sen opin teoriassakin biologiaa päntätessäni. Asiatkin painuvat mieleen paljon paremmin rauhallisella mielellä.
Laskeutuminen. Loistava – ja melkein ainoa – neuvo, jonka valmennuskurssilta nappasin mukaani. Minua neuvottiin hyvissä ajoin laskeutumaan tulevan pääsykokeen tasolle. Helposti vaikkapa kemiassa alkaa taitojen karttuessa laskemaan yhä haastavampia tehtäviä, jolloin aivan peruasiat – joita usein kuitenkin pääosin kokeessa kysytään – saattavat huomaamatta unohtua. Tein kevään aikana paljon vanhoja pääsykokeita ja jonkin verran myös harjoituskokeita.
Uni. Niin itsestäänselvä asia, mutta niin vaikea käytännössä toteuttaa. Pienenä nukahdin kymmenessä minuutissa aina, kun painoin pääni tyynyyn. Nykyään en pysty enää yhtä hyvin sulkemaan asioita illalla mielestäni, vaan kärsin ajoittain univaikeuksista. Kuten koko keväänkin. Pakon edessä minun oli pakko syödä iltaisin melatoniinia ja vastaavasti juoda litra tolkulla kahvia päivisin. Vähän kuin keinotekoisesti pitää päivärytmiä yllä. Vaikka ei se mikään inhimillinen rytmi ollut. Näin jälkeenpäin mieleeni nousee kevättä ajatellessani vain yksi lausahdus kaikkeen sitä ihminen pakon edessä venyy. Ne jatkuvat aamu neljän herätykset kirjojen äärelle. Univelkaa keräsin ehkä vuoden edestä. 
Raamit. Tarkka arkirytmi ja tietynlainen kaavamaisuus auttoivat minua. Oli helpottavaa kulkea lukutaukojen välit samoja reittejä ja antaa ajatuksen siten levätä totaalisesti vapaat hetket.

Mutta mitä olisin ehkä tehnyt toisin.
Enemmän taukoja. Tuppaan helposti olemaan liian omistautuvaa sorttia, kun jotain aloitan. Olisin ehkä voinut pitää enemmän välipäiviä. En vain malttanut. Toisaalta taas kevät oli vain hetki elämästäni, ei vuodesta toiseen kestävä tila. Omasta mielestäni panostaminen kannattaa (ja kannatti), kun leppoisampaa elämää ehtii varmasti elää myöhemminkin. En siis kadu, että istuin vapun yksin sisällä lukemassa – luulen ensi vuonna sen olevan aika varmasti hiukan erilainen.
Järki. Olisin ehkä voinut pitää vielä tiukemmin järjen mukana touhussa. Pääsykoekirjojen kuskaaminen kuntosalille ei ehkä ole kaikkein nerokkain, saati hyödyllisin, keino. Heh. 
Lukusuunnitelma. Sellainen vähän tarkempi, ei niin suurpiirteinen. Eikä missään nimessä väsätty periaatteella luen niin paljon kuin pystyn ja ehdin. Koska minun tapauksessani se johti juurikin niihin aamuyön tunteihin, jolloin tihrustin jo kahvikuppi kädessä bakteereja kirjasta.

Voittajan on ainakin helpompi hymyillä.
Kaiken kaikkiaan. Oli opettavaista päntätä yliopiston pääsykokeisiin. Mutta hitsin rankkaa tällaiselle ihmiselle kuin minä. Tosin myös palkitsevaa. Jo senkin vuoksi, että uskalsin lähteä tavoittelemaan unelmaani – ja sain vietyä sen loppuun asti. Olisin ylpeä, vaikka en olisikaan päässyt kouluun sisälle. Opettelin kaikki kymmenen kirjaa ihan itse ja yksin ilman apuja. Se on minulle itselleni todiste, että kyllä pystyn. Ja pärjään. Himuisen hieno tunne, jota en turhan usein ole kokenut. Olisin ehkä selvinnyt hivenen hillitymmälläkin lukemisella. Harmi, ettei himmailu vain ole vahvimpia puoliani.
Odottavainen. Jännittynyt. Ihan pikkuisen pelokas. Suurelta osin kuitenkin innostunut. Tuntemukseni tänään elokuun viimeistä viikkoa miettiessäni. Katsellessani yliopiston läsnäolotodistus kädessäni olen ylpeä. Ja kerrankin en häpeile sitä. Minulle se merkitsee paljon.

2 thoughts on “Pääsykoekevät.

  1. Olipas jälleen hyvä teksti ja kaunis Elina kuvassa 🙂 Mäkin olen susta todella ylpeä! Jaksoit lukea ahkerasti ja pääsit kiinni unelmaasi. Se on kyl erittäin hienoa! Ja voin niin samaistua tohon, että aina täytyy tavoitella parasta ja lukea paljon. Mulla oli lukiossa aivan sama juttu ja välillä se oli äärimmäisen huono asia ja meinasin unohtaa sen tärkeimmän – elämän ja ystävät. Onnels nykyään oon oppinu ottamaan hieman rennommin ja kuinka paljon onnellisempi olenkaan. Muistathan säkin yliopistossa sitten ettei tarvitse olla paras, sillä riittää että tekee parhaansa. Otitkin tässä asian kyllä hienosti esille ja uskon että viihdyt yliopistossa loistavasti ja löydät siellä juuri sen oikean lukutekniikan mikä sopii juuri sulle! Terveisin Mia

    Tykkää

  2. Voi kiitos, Mia. Oot ihana. <3
    Niinpä. Tärkein on elämä ja ystävät, läheiset. Kyllä se koulu tulee aina toissijaisena, olet ihan oikeassa. Olen ihan hirveän iloinen, että olet myös löytänyt ”löysemmän” vaihteen elämään, se tuo onnea, olen itsekin huomannut. 🙂
    Täytyy tehdä vielä itseni kanssa pikkuisen hommia tuon yliopistojutun kanssa – että tosiaan muistan oman parhaan riittävän. Mutta uskon kyllä myös, että viihdyn siellä. Tosi innostunut olen ainakin!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s