En ole edes kokeillut tekoripsiä.

Enkä ripustanut päähäni ikinä hiuslisäkkeitä.

En peitä paksulla meikkikerroksella naamaani.

Kun ei se tuntuisi enää omaltani.

Joskus tosissani kyllä mietin.

Että avain löytyy syömättömyydestäni.

Oikeastaan siinä kävi vain niin.

Että ajauduin aivan väärään piiriin.

Tänään ja toisinaan huomennakin.

Tunnen itseni kelpo-Elinaksi,

nätiksi.

Arvaa miksi?

Kun mä osaan taas hymyillä.

Olisin halunnut tehdä tutkimuksen. Ottaa mahdollisimman monesta ihmisestä kaksi kuvaa; hymyilevän ja täysin vakavan. Laittaa ne vierekkäin ja vetää jonkinmoisia johtopäätöksiä. Todellako hymy tekee ihmisen kauniiksi? Tarkoitan, kauniimmaksi. Kun itse luulen asian olevan juuri niin. Että kalliiden meikkipurnukoiden sijaan olisi kannattavampaa investoida asioihin, jotka saavat hymyilemään.

Koska aitoa hymyä ei voi maalata kasvoille.

Harmikseni kovin moni ei ollut innostunut tutkimuksestani. Heh. Kysyin äidiltä. Veljeltäni oli turha edes kysäistä. Työkavereilta en yksinkertaisesti kehdannut. Sääli, sillä dokumentointi olisi ollut välttämätöntä tutkimukseni kannalta. Parhaan ystäväni houkuttelin kyllä mukaan. Omasta mielestäni hän on kaunis. Mutta kaikkein kaunein hymyillessään huoletonta hymyään.

Onni on hieno tunne. Se on myös kovin jännä tunne. Sen pystyy vain itse maistamaan, mutta toiset pystyvät kyllä sen näkemään. Onni saa hassuja juttuja aikaan – ihan ensimmäiseksi hymyilemään. Ihan yksinäänkin. Minun hiuksiani se on kasvattanut. Tuonut upeita ihmisiä ympärilleni. Lisännyt myös perheeni onnea. Onni on kyllä muokannut kehoanikin. Tehnyt elämästäni täyteläisemmän ja moniulotteisemman. Onni on tehnyt minusta puheliaamman, kaikin tavoin vapaamman.

Onni saa hehkumaan.

Hymyilkää. 🙂