Uncategorized

Tavoitteita, muttei tavoitteellisesti. Liikunnasta.

Miksi kaiken pitää olla aina niin tavoitteellista? Tai paremminkin. Miksi kaikesta on tehtävä otsaryppyasia? Monella elämän osa-alueella. Lähipäivinä olen pohtinut moista erityisesti liikunnan saralla.
Omat tavoitteet ovat minulle liikunnan suola. Yksi mausteista. Mukavan olon ja terveysvaikutusten lisäksi. Siltikään en miellä touhujani niinkään tavoitteelliseksi urheiluksi, vaikka tavoitteita minulla onkin. Tavoitteellisuus sanana jo saa niskavillani hivenen kohoamaan; yhdistän siihen väistämättä pakon ja ilottomuuden. Pidän harrastamisesta. Minä harrastan liikuntaa. Huomattavasti pehmeämpi ilmaus, joka sisältää mielestäni hymyn; teen asiaa, koska siitä tulee hyvä mieli ja haluan.
Välillä tuntuu, että nykypäivänä kaiken tulee olla tavoitteellista. Urheilua ennemminkin suoritetaan liikkumisen sijaan ja yhä useampi kurottelee aina hiukan enempää kuin pelkkää harrastelua. Tai ainakin sellainen kuva pyritään antamaan. Mä teen tätä tosissani. En oikeastaan ole vielä päässyt perille, onko se jonkin todistelua, uskottavuuden hakemista vai vaan muuttunutta käsitystä liikunnasta. Sinänsä sääli, sillä mielestäni pelkkä harrastelu on aivan yhtä hieno asia kuin ammattilaisena urheilukin. Kyllä sekin vaatii ihmiseltä. Ehkä juuri sitä jotain, mitä yritetään niin kovasti itsessä nykyisin tuoda esille. Pitkäjänteisyyttä.
Kaikki olisi ihan okei, jos se ei tapahtuisi ilon kustannuksella.

En minä itsekään ole sen ihmeellisemmässä kunnossa. Siltikin vähänkään salilla irvistellessäni tai tarkkaa (itselaatimaani) treeniohjelmaa noudattaessani saan satunnaisesti kyselyitä treenaaks sä johonki fitnekseen (:D) tai sitten mitä lajia sä oikein sit treenaat. Ihan vain harrastan kuntosalilla käymistä ja juoksemista. Miksi? Koska se on minulle mielekästä puuhaa, siis treenata itseäni varten. Hassua. Joidenkin mielestä.
Ja voi kuule. Ei riitä edes kahden käden sormet laskeakseni, kuinka monen ihmisen kanssa olen puhunut nuorempana lopetetusta harrastuksesta, jonka syynä on ollut juurikin liian kovat vaatimukset ja tavoitteellisuus. Miksi lapselle ei tarjota yhtälailla mahdollisuutta ihan vain harrastaa? On hienoa, että lapsia kannustetaan ja ohjataan korkealle – lapsen niin halutessaan. Kaikki eivät sitä halua.
Minä lopetin kanteleen soiton kuusivuotiaana sen vuoksi, etten halunnut pyrkiä pääsykokeiden kautta uuteen ryhmään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Koetilanteet ovat aina olleet hyvin vaikeita minulle. Seuraus? Musiikki jäi pois elämästäni totaalisesti. Vähän sama kävi baletin kanssa, vaikka sitä tosin jatkoin toisessa kaupungissa vielä jonkin aikaa harrastelijana.

Viime sunnuntaina minulla oli ohjelmassa jo perinteeksi muodostunut ilotreeni. Ilotreenistä on oikeastaan yleisesti vaikea kertoa tarkasti, koska sitä ei ole määritelty millään tavoin – ilo syntyy juuri siitä. Teen, mitä tekee mieli. Ja aina saan hien pintaan. Myös hymyn kasvoille. Ilotreenit ovat – vahingossa – melkein viikon rankimpia treenejä. Sitä sopii hiukan pohtia.
Sunnuntaina tein leuanvetoja ja punnerruksia. Työntelin tekonurmella kelkkaa. Kiintiöolkapäät ja askelkyykkykävelyä tangolla halusin myös tehdä. Lisäksi harjoittelin kärrynpyöriä. Hyppelin kaikenlaisia loikkajuttuja. Oli ihan sairaan kivaa.
Minulle yhtä suuri tavoite lihasten kasvatuksen ja hyvän kunnon ohella on liikunnanilon säilyttäminen.

4 thoughts on “Tavoitteita, muttei tavoitteellisesti. Liikunnasta.

  1. Voi vitsit miten ihanalta tuo sinun ilotreenisi kuullostaa :') Kuvastaa todellista liikunnan iloa! Ai että miten tykkään tuosta sinun asenteestasi <3
    Minulle todellista ilotreeniä on jokainen tankotanssin parissa vietetty hetki. Samoin akrobatia. Ihanaa että niitäkin voi harrastaa puhtaasti liikunnan ilosta 🙂
    Olen itsekin miettinyt tuota tavoitteellisuutta. Välillä tuntuu ettei ole mitään tai kukaan jos ei tee tavoitteellista treeniä. En sano että tavoitteellisuudessa olisi mitään vikaa, onhan itsellänikin joitain tavoitteita! Mentaliteetilla tosissaan muttei totisesti 😉

    JA nuo sinun olkapäät! ❤ ja kätöset! ❤ ovat kehittyneet huimasti 🙂

    Tykkää

  2. Ilotreeni kuulostaa ihanalta! Mulla on ihan samanlainen treenifilosofia kuin sullakin, vain yhtä viikottaista iloreeniä vailla 😀

    Tykkää

  3. Hihi, ilotreenit on kyllä puhdasta liikunnan iloa, kivaa touhua. 🙂
    Mun mielestä jokaisen pitäisi löytää oma tapansa ilotreenata. Ihan huikeata, että sulle se on tankoilu ja akrobatia. Mä olen itsekin tosi innostunut samoista, tosin mun ”akrot” on niinkin haastavia kuin siltoja ja kärrynpyöriä. 😀

    Just niin. Ei mullakaan mielenkiinto pysy yllä pelkällä ilolla, tai siis tarvitsen kyllä tavoitteitakin. Mutten sellaista verenmakuista tavoitteellisuutta, vaan itsestäni lähtevää.

    Voi kiitos. ❤ Oli hyvä pumppi päällä kerrankin. 😉

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s