Elina on onnellinen. Ja Rinkeli sen sisällä on onnellinen. Mutta kyllä se vaatii vieläkin vähän. Tekoja. Myös ajatuksia. En tiedä, kuinka pysyvä tila hyvä olo on. Ei kovin staattinen, eläväinen ennemminkin. Vähän kuin laineiden liplatus; päällisin puolin sitä ihan samaa – hypnotisoivan toistuvaa – silmien antaessa levätä veden pinnalla, mutta tarkemmin katsottuna kuitenkin jokainen aalto on omanlaisensa – isoja, pieniä, lempeämpiä, toisinaan hurjan paljon voimakkaampia. Eikä sitä kaikkea voi millään täydellisesti hallita. Yksinkertaista. Koska jotkin asiat on asetettu elelemään omaa elämäänsä.
Luulen, että ilo ja onni ovat vähän sellaisia. Niitä voi avittaa, vähän kasvattaa ja tehdä tukevia toimia. Mutta loppu lopuksi ne ovat aika itsenäisiä tunteita. Pakotuksen, halun ja tahdon ulottumattomissa. Tulevat, kun on aika. Ja lähtevät, kun on jonkinlaisen muutoksen vuoro.
Vaikka iloa ja onnea ei voi koko aikaa pitää omissa hyppysissä, ei niiden tuleminen tai katoaminen tunnu koskaan yllätykseltä. Enemmänkin luonnolliselta. Hassua. Tuntuu oikealta tuntea juuri siten. Siten, miten tunteet ovat päättäneet ihmistä kuljettaa. Koska joskus voi olla niinkin. Tunteet edellä puuhun, vai kuinka sanalasku taas menikään.
Mun ilo on lähipäivinä ollut
#äidintekemäkaalipatakolmepäivääputkeen
#metsälenkkihyttysparvikintereillä
#maailmanparaslohduttaja
#ihkaensimmäinenjuoksulenkkiystävänkanssa
Istuin juuri hetki sitten pöydän ääressä. Edessäni oli kookospuuro mansikoilla sekä suuresti rakastamani aamu tarjolla. Kaikki oli hyvin. Kun kaikki on hyvin. Siltikin, vanhastaan, koen toisinaan hyvinäkin hetkinä heiveröisiä mottauksia kasvoillani; paniikki on iskeä. Jostain. En tiedä syytä. Ehkä se syntyy muistoista. Tai siitä, ettei ole syytä.
Kun tuijotin Muumi-kulhon hivenen lössähtäneitä mansikoita tajusin tärkeitä asioita. Ei-niin-täydellinen voi maistua kaikkein herkullisimmalta. Vaikka en voi hallita onneani, voin silti luottaa siihen. Ilo ja onnihan eivät tule hetkellisenä yllätyksenä, terävänä piikistä. Ehkä paremminkin pitkäaikaisannoksina, vähä vähältä. Tänään annetaan annos iloa erityisen isosta mansikasta. Ei hyvien tunteiden menettämistä tarvitse pelätä. Jos ne joskus kaikkoavat, sekin tuntuu oikealta, ikään kuin sulautumalta uuteen tunnepiiriin. Ja juuri sen vuoksi voin täysin antaa itseni tunteille. Ne aallot. Ne kuljettavat aina rantaan.
Elina Heidi Rinkeli 
Sinusta pitäisi tulla (myös) kirjailija. Tai toimittaja. Jotain, missä kirjoitustaitosi ja oivaltavat ajatuksesi pääsisivät oikeuksiinsa. Luetko muuten ”Kaikki mitä rakastin” -blogia? Siellä on monesti samankaltaisia ajatuksia. 🙂
TykkääTykkää
Vau. Uskomatonta, että joku ajattelee noin kirjoitustaidostani. Kiitos. Hirveästi. Olen enemmän kuin otettu.
En ole itse ikinä ajatellut tosissani, että musta olisi sellaiseen. Mulle julkisesti kirjoittaminen on vähän myös itsetuntokysymys välillä, olen yhä epävarma ”jos tästä tuleekin ihan tyhmä”. Tai oikeastaan vain tekstiä julkaistessani – kirjoittaessa olen omissa maailmoissa. 🙂 Olisihan se mahtavan huikeata, jos joskus tarjoutuisi sellainen tilaisuus.
Hei en itse asiassa ole! Kiitos vinkistä! Pakko käydä katsomassa heti. 🙂
TykkääTykkää
Höpslöps Elina, älä ikinä ajattele että ”jos tästä tuleekin tyhmä”! Komppaan täysin edellistä Elinaa, sun kirjoitukset on ihan parhaita (en sitten keksinyt yhtään mielikuvituksettomampaa ilmaisua…) ja nautin niistä joka kerta ihan suunnattomasti! Piristät mun ja monen muun päivää ja saat mut ajattelemaan jotain vähän syvällisempää (kaikkien niiden cookie- ja piirakkapostauksien lomassa, joita mun ruokablogien valtaama Bloglovin tarjoaa!).
Ihanaa viikonloppua ja erityisen isoja mansikoita 🙂 Tai ainakin muita pieniä isoja ilonlähteitä…
TykkääTykkää
Sitä jollain tapaa pelottaa välillä myöntää, että nyt on hyvä. Kuin sen asian tunnustaminen saisi sen hyvän fiiliksen karkaamaan? Vaikka pakkohan välillä on tuntea huonompiakin tunteita – jotta vastapainona voisi nauttia niistä paremmista hetkistä.. Saat kyllä joka kerta ajattelemaan 😉 Vitsi, oot varmaan söpö siinä aamupöydässä, syöt puuroasi, kattelet mansikoita ja pohdit hienoja juttuja 🙂 Hih.
TykkääTykkää
Voi hitsi. :') Pipsa, kiitos. Mä en tiedä, miten päin olisin. Niin ihania sanoja. Ja kiva kuulla, että pystyn teksteillä piristämään päivää ja antamaan pohdittavaa. 🙂
Oikein makoisaa sunnuntaita ja alkavaa viikkoa! Mä pidän niin kovin sun cookie- ja piirakkapostauksista. ❤
TykkääTykkää
Siis niinpä! Saati sanoa ääneen. Ja jep, kyllä ne ikävämmätkin tunteet kuuluu elämään. Mä miellän, että ne voi tietyllä tapaa myös sisältyä siihen kokonaisvaltaiseen hyvään oloon – ei se aina ole suoraviivaista hymyä. Onnellisena pystyy katsomaan pieniä, ikävämpiä asioita vähän eri tavoin.
Hihi. Höpsö oot sä! :'D
TykkääTykkää