Muistaakohan kukaan. Tai siis. Leikkiköhän kukaan. Pihaleikkiä, jossa vallattiin omaa maata piirtämällä hiekkaan itsensä ympärille kaaria; tää on nyt mun maata.

Jep. Minun ikioma alueeni. Jolle ei toiset voi astua. Koska se on tarkoitettu vain minulle.

Hassua. Tajusin leikkiväni sitä edelleen. Vähän ja yksinäni. Vaikka vain mielessäni. Siltikin samalla periaatteella. Näkymätön maahan piirretty alue ympärilläni. Selkeimmillään se on liikkuessani ihmisten keskellä, häilyväisimmillään ollessani rauhassa kotona, jolloin sitä ei niinkään tarvita. Se ei kuitenkaan ole minkäänmoinen suojamuuri, eikä sen tarkoitus ole blokata ihmisiä läheltäni pois. Se on sen sijaan vain kuvitteellinen oma alueeni, jonka sisällä voin olla levollisin mielin itseni kanssa. Jotain se kyllä sulkee ulkopuolelleen – epäolennaisen. Kuten ajatukset vertailusta ja ulkonäköpaineista. Se myös esimerkiksi auttaa, etten niin kovasti jännittäisi tai menisi sanoissa sekaisin vieraille puhuessani, sillä pysytellessäni omalla alueellani tunnen oloni mukavaksi, miltei raukeaksi – elämän huumaama. Tuntiessani oman alueen ympärilläni tunnen myös omat ääriviivani, sen, mitä olen ja millainen olen – ja että voin olla juuri sellainen tilanteessa kuin tilanteessa.

Kun onnistun piirtämään oman alueeni ja myös pysyttelemään sillä, monet konkreettisetkin asiat helpottavat, vaikkapa mahakivut ulkona syödessäni. Pystyn keskittymään olennaiseen, toisin sanoen maistamaan ruoan, kuuntelemaan lounasseuraani ja myös ihan oikeasti nauttimaan tilanteesta.

Ja kun rajat itselleni ovat selvät, kykenen lisäksi rakentamaan sisälle jäävää tilaa. Sitä olen tehnyt jo aika kauan. Se on pääosin ajatustyötä. Pohdintaa, millainen ihminen olen ja millaiseen suuntaan ehkä haluaisin itseäni kehittää. Se sisältää myös mietiskelyt siitä, millainen en halua olla ja millainen en ole. Eikä se ole vain pelkkää funtsailua. Vaan ihan konkreettisia tekoja; ensin minun on pitänyt keskittyä hymyilemiseen ja suupielien kohottamiseen, jotta minusta on tullut taas hymyilevä ihminen.

On se aika ihmeellistä. Kun ensin etsii kauniita asioita ympärillä, niitä alkaa joku päivä vain  yksinkertaisesti näkemään. Toinen toisensa perään. Kaikkialla. En usko, että se on mitään pakenemista todellisuudesta tai elämän kulmien pyöristämistä. Enemminkin elämän ydinajatukseen (vihdoin) keskittymistä. Ja aidon minän löytämistä.

Oman alueen sisällä on hyvä olla. Kotoisaa. Minun alueeni sisällä soi mantrana sana vaikkapa. Se muistuttaa valinnanvapaudesta ja mahdollisuuksista, mutta myös myönteisestä suhtautumisesta ja siitä, että mahdollisuus useille asioille on annettava. Ei ole hyötyä, että ne ovat vain olemassa.