Tykkään niin kysyä. Ai, miksi en voisi?

Syödä kiposta kylmää tofua ketsuppikuorrutteella. Kai sitä kunnollista ruokaa voi valmistaa toinen kerta? Kuunnella joululauluja ja suunnitella aattoa lokakuun toinen päivä. Eikö joulu mene kuitenkin aina liian nopeasti ohi? Mennä lauantai-iltana kello seitsemän nukkumaan. Kyllähän väsymys jostaki kertoo? Tai. Korvata Keso-purkeilla aamupala, lounas ja päivällinen. Eihän kyllästymistä kannata etukäteen miettiä?

Katso, minä voin. Ei kelpaa vastaus no ethän sä nyt millään voi. 

Perustelemattomat letkautukset latistavat. Suurenkin innostuksen. Ja siitäkin huolimata, että kuulija osaa ne kyseenalaistaa. Esittämällä vaikkapa vastakysymyksen. Miksi en oikeasti voi? Elämässä voi kaikenlaista, jos ei anna kulttuurin, normien, (omien) tapojen ja tottumusten kahlita liiaksi. En voi tai ei ole järkevää ajaa autoa väärällä puolella tietä, mutta todellakin voin huikata tuntemattomalle vastaantulijalle huomenet – ihmettelevistä silmienpyöräytyksistä huolimatta. Olen aina ollut nopea syömään, mutta suhteellisen hidas pureskelemaan; sillä en koskaan nielaise ennen perusteellista jauhamista. On se asian kyseenalaistamistakin, vaikka en pidäkään sanan negatiivisesta sävystä. Paremminkin pidän sitä haluna punnita asiaa omien mielipiteiden ja tietojen valossa ennen nyökyttelyyn ryhtymistä. En epäile, haluan vain itse ajatella.

Miksi? Tykkään kysyä miksi. Sillä olen huomannut voivani tehdä paljon enemmän asioita elämässäni, kun ensin kysyn minkä vuoksi.

Mukaan lukien minä ja kuka tahansa muu, joka on kulkenut sen valtavan voiman – jota ehkä kulttuuriksi tai yhteiskunnan paineeksi voi kutsua – mukana, tietää hankaluuden hypätä ja eristäytyä omaan kirkkoveneeseen. Raskasta on ensin soutaa yksin ja vastavirtaan isoa paattia. Kerran mukana ajalehtineena ei ole helppoa alkaa kysellä miksi ja ryhtyä valitsemaan täytettä elämään oman mielen mukaan. Kun on tottunut. Tottunut siihen totuttuun. Itsen ulkopuolelta tulevaan ajatusmalliin tai toimintatapaan.

Ja sehän koko touhussa inhottaa. Omat ajatukset, jotka eivät välttämättä kuitenkaan ole lähtöisin omasta ajattelusta, ärsyttävät. Huomaan välillä ajattelevani vahingossa siten, miten en missään tapauksessa haluaisi miettiä. Kuten esimerkiksi viime viikolla salilla toisen treenaajan avatessa suunsa ja ryhtyessä jutustelemaan hauskoja. Hirveän mukava ele, mutta kummasti sitä automaattisesti alkaa ihmetellä moista. Rasittavaa käytöstä – itseltäni.

Miksi ei voisi avata suuta?

Eilen illalla ruuhkaisessa junassa istuessani esitin kysymyksen taas. Sivusta seuratessani ja hiljaa mielessäni tosin. Nuorehko poika hyvin kohteliaasti pyysi vanhempaa herraa laittamaan nappikuulokkeiden musiikkia hiljemmalle. Järkevää, ihan inhimillistä ja kaikkea muuta kuin töykeää. Mutta erikoista ja tavatonta. Kyllä tuo kysymys laukaisi junaosastossa sellaisen wou-fiiliksen.

Ajattelin kysyä tänään mahdollisimman monta kertaa itseltäni; niin, miksi en toisaalta voisi?
Tavoite on, näin aluksi, kymmenen.