Mietin tässä eräs yksinäinen ilta.

Kun haluaisi olla yksin, viettää oikeasti ihan vain itsekseen iltoja, olla aivan hiljaa ja uppotua omiin ajatuksiin, se ei onnistu. Ja kun sitten pitäisi olla yksin, ei millään haluaisi. Ajatus pimeästä, hiljaisesta asunnosta ja illasta tuntuu lähinnä pelottavalta, vähintäänkin turvalukon veroiselta.

Sain – tai jouduin  – viettää muutaman yön aivan yksin. Suhteellisen pitkän ajan jälkeen se tuntui oudolta. Ennen se olisi tuntunut kauhistuttavalta, nyt vain hivenen hassulta. Olen pienestä asti pelännyt hämärää ja hiljaista taloa, jossa ei kuulu muiden ihmisten aikaansaamia ääniä. Toisin sanoen olen pelännyt olla yksin. Pelon on synnyttänyt vilkas mielikuvitukseni, joka on yhä edelleen hyvin tallessa. Pienempänä olisin varmasti kuvaillut mielikuvitukseni etenevän hurjaa kiitolaukkaa tai kiitokiitolaukkaa äidin ollessa poissa kotoa. Yhäkin se kyllä laukkailee aika kovaa. Toissayönä käydessäni nukkumaan minun oli pakko useampaan kertaan laittaa valot päälle ja tarkistaa tummien ääriviivojen todella olevan ovenkarmissa roikkuvan repun, eikä – no, murhamiehen tai murtovarkaan.

Toisaalta aina yksin ollessani ajatuksissani takoo edelleen eräs lausahdus muutamien vuosien takaa. Se oli silloisen elämää jo aika paljon nähneen uskonnon ja filosofian opettajani ohje; asu edes hetki elämässäsi itseksesi. Olen aina tulkinnut sen muulla tavoin kuin täysin konkreettisesti. Vaikka kaikki käytännönasiat, nekin ovat tietysti tärkeitä oppia hoitamaan itse. Luulen kuitenkin ohjeen tarkoittaneen suurelta osin sitä, ettei omaa elämää kannata perustaa toisen varaan. Asutaan yhdessä, ollaan yhdessä, hoidetaan asioita yhdessä, ollaan yhtä, koska ollaan perhe. Luonnollisesti. Siltikin omien jalkojen säilyttäminen – niitä käyttäminen ja niiden päällä seisominen – on ensiarvoisen tärkeää. Että oma talo pysyy pystyssä omilla perustuksillani. Tarvittaessa ihan ominkin voimin.

Miksi omenaa syödessäni pitelen sitä kädessäni aina siten, että omenankanta, se tikku, sojottaa sisäänpäin? Ihan sama, syönkö vasemmalla vai oikealla kädelläni.

Miksi siivousvimma iskee aina lenkin jälkeen?

Onko ilmaus sika paljon tullut kirjoitusvirheestä aika paljon? Olen itse lukuisia kertoja kirjoittanut aika sijaan sika. Ja joskus antanut sen olla – ei kai pieni liioittelu ole pahasta?

Onko aamuja parempaa olemassa? Keksin vastauksenkin. Nälkäiset aamut.

Miksi aina ajatellessani, etten varmana opi ainakaan tätä juttua, kyseinen asia on lopulta ainoa, jonka tentissä muistan?