elämä · itsensä kuuntelu · syvällistä

Hei Samu Sirkka oo välillä hiljaa.

Kaikesta sitä pieni ihminen osakaan potea huonoa omaatuntoa.
Se tuntuu juurikin siltä, että joku koputtelisi taukoamatta pääkoppaa, jos erehdyn hetkeksikin harkitsemaan asiaa. Kyllä voin leikitellä mietteellä, mutta heti ollessani tosissani jumputus alkaa. Tump, tump, tump. Ehkä sen tarkoitus on hivenen häiritä ja herätellä; tyyppi hei, kyllähän sä nyt oikeasti tiedät tän jutun. Olen pitänyt omaatuntoa pääasiassa rehtinä ja reiluna, kyllä siihen lähes aina voi luottaa. Omatunto onkin ihan hieno juttu, kun se toimii oikein. Kun? Kun minulla ei ainakaan ihan aina. Tuntuu melkein elämän paradoksilta, että kaiken järjen mukaan suhteellisen järkevä omatunto voi olla myös aivan täysin järjetön. Toisinaan on tilanteita, kun en oikeasti itse ymmärrä, miksi edes poden huonoa omaatuntoa. Ja jos itse en sitä ymmärrä, asiat ovat joko todella huonosti tai sitten Samu Sirkka olkapäällä vähän juksaa. Minulla ei ole tapana valehdella itselleni. Vaikka en aina kaikkea sanoisi ääneen, se ei tarkoita, etten ymmärtäisi, tajuaisi tai myöntäisi. Senpä vuoksi olen aika varma, että omantunnon kolkuttelu voi joskus olla täysin aiheetonta.
Olen kuunnellut lähipäivinä suhteellisen voimakasta koputtelua. Välillä se lakkaa. Tietyssä tilanteessa. Arvatkaa milloin? Kun olen salilla. Teet, mitä pitääkin, hyvä Elina. Ai, teenkö? Pitääkö käydä salilla. Pitääkö pitää sitä ykkösjuttuna ja lenkkeilyä vain perässä tulevana kakkosena, sivuseikkana. Entä opiskelu. Urheilu menee sen edelle, niinkö. Olen kärsinyt huonosta omastatunnosta, koska olen innostunut hirveästi juoksusta. Käsittämätöntä. Olen potenut huonoa omaatuntoa, koska haluaisin kenties juosta jopa salitreenien kustannuksella. Naurettavinta koko jutussa on se, etten määrällisesti halua vähentää salitreenien kertoja, vaan vain ajatuksen ja omistautumisen tasolla. Jos en ihan koko aikaa ajattelisikaan kyykkyjä ja leukoja. Jos olisin hyperinnostuneen sijaan vaihteeksi vain innostunut.
Entä jos kiepsauttaisinkin koko asetelman ympäri? Juoksisin intohimoisesti ja punttaisin sivutyönä.
Se tuntuisi mukavalta ajatukselta. Miksi siis potea huonoa omaatuntoa moisesta? Omantunnon tehtävä on kertoa jotain oikeasta ja väärästä, ei se ole mikään arvottamaan asioita elämässäni. Luulen alitajuisesti pelkääväni muutosta. Olen tottunut ajattelemaan itseäni punttimimminä. Yhtäkkiä pitäisikin olla jokin juoksijan tapainen. Kuin koko identiteetti vaihdettaisiin. Ei. Ajatus ei vain pysy perässä ja muokkaudu riittävän vikkelästi.
On mennyt aikaa ja vaatinut ajatustyötä, jotta olen ymmärtänyt elämäni rakentuvan omista päätöksistäni. En ole velvoitettu olemaan tietynlainen tai toimimaan tietyllä tavalla. Hyvin yksinkertainen asia on itselleni ollut silmiäavaava oivallus; minun ei esimerkiksi toisten vuoksi tarvitse pitää yllä määrätynlaista ulkonäköä. En ole olemassa sen vuoksi, että miellyttäisin mahdollisimman monia. Ja vaikka haluankin olla yleisesti ottaen miellyttävä ihminen, syy olemassaolooni on ihan jokin muu. Itse asiassa ymmärsin monien niin sanottujen hankaluuksieni ja pienimuotoisten ongelmieni perustuvan juurikin samaan ilmiöön. Päätöksenteon vaikeus, se on yksi hankaluuksista lainausmerkeissä. Koen usein olevani velvollinen, pelkään tuottavani pettymyksen. Niin. Siitäkin huolimatta, ettei kohdeihminen välttämättä olisi edes itselleni selvillä. Mikä sinänsä ei ole ihme. Loppupeleissä kun hyvin monessa tällaisessa asiassa on kyse vain itsestäni. Ei varmasti hetkauttaisi kovinkaan montaa ihmistä, jos leikkaisin hiukseni aivan lyhyiksi. Tai en ainakaan saisi ajatella siten. Väistämättä kuitenkin ajattelen ja tiedän, että potisin huonoa omaatuntoa. Järjetöntä. Järjetön omatunto. Ehkä ajattelisin olevani tunteen velkaa heille, jotka ovat joskus sanoneet muutaman kivan sanasen hiuksistani. Osin tämän vuoksi kai olen todella huono ottamaan kehuja vastaan; mieleeni hiipii vain ajatus, ettei mikään kuitenkaan ole ikuista. Ihan kuin tämänhetkinen ei saisi olla syy hymyyn ja tyytyväisyyteen. 
Kenties ratkaisu tähän kaikkeen on, että juoksen niin kauan kuin juoksututtaa. Punttaan kun puntituttaa. Ja no, annan letin roikkua mukana niin kauan kuin se pysyy vauhdissa mukana. Toisin sanoen. Toimin, miten tuntuu parhaimmalta. Sillä se olemassaoloni tehtävä on osin ainakin elää intohimoisesti annettua elämää. 🙂

2 thoughts on “Hei Samu Sirkka oo välillä hiljaa.

  1. Hih, kovin on ajankohtainen aihe täälläkin. Ihan kuin olisi omaa tekstiä lukenut taas (no, paitsi etten juokse enkä punttaa juuri nyt). Olen koittanut välillä hiljentää sen omantunnon äänen. Siis silloin, kun se huutelee täysin turhasta. On vaan pirun vaikeaa olla välittämättä siitä. Ratkaisusi tähän pulmaan kuulostaa hyvältä! 🙂

    Tykkää

  2. Totta, sen hiljentäminen on hankalaa. Tai sen jättäminen edes omaan arvoonsa. On ihan pöhköä, miten omatunto voi huudella turhasta. Helpottavaa, että jonkun muunkin tekee samaa, heh. 😀

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s