Näihin aikoihin vuodesta olen nykyisin onnellinen. Mieleeni tupsahtaessa muisto se on useimmiten lämmin ja lempeä. Hyvin, hyvin rakas varhaisesta lapsuudesta. Jos minun tulisi todistella itselleni jollain tapaa onneani, käyttäisin varmasti hyväksi muistojani; onnellisena mielen päällä ovat onnelliset muistot. Silloin onnelliset ajatukset ovat automaatiota, ei tarvita yrittämistä tai pakottamista. Kuitenkin ajatusteni eksyessä sivupoluille muistan paljon muutakin.
Näihin aikoihin seitsemän vuotta sitten.
Muistan ensimmäisen kerran ajatelleeni, että on parempi vaihtoehto jättää syömättä. Miksi edes maistaa, jos onnistunut olo on siitä pienestäkin kiinni – voisin onnistua vieläkin paremmin ihan täysin piparitta. Ensimmäistä kertaa muistan jättäneeni tilaamatta kahvilassa. Kauan suunniteltu jättikorvapuusti jäi vitriiniin minun kuunnellessani onnistujan ääntä. Ruoasta tuli mittari sille, kuinka hyvin suoriudun. Tavoitteita, siis syitä syömättämyydelle, oli jälkeenpäin ajateltuna moniakin. Suurimpina ehkä halu olla sopiva ja halu olla hyvä.
Seitsemän vuotta on aikana pitkä. Ajatuksissa se on kuitenkin suhteellisen lyhyt pätkä. Seitsemän vuotta sitten muistan lukeneeni – ja sittemmin kauhistuneeni – pienestä joulutortusta, jossa oli energiaa saman verran kuin lautasellisessa kunnon ruokaa. Nykyään edelleen sen neljä sakaraa inhottavat minua, tosin vain symbolisessa muodossa; kuin paholaisen merkki menneisyydestä. Onneksi seitsemän vuotta on kaikessa lyhykäisyydessään myös pitkä aika. En muista enää tarkasti tortun lukuarvoja, mikä on ainoastaan vuosien varrella kasvaneen piittaamattomuuden ansiota.
Seitsemän vuotta ja kaksi päivää sitten muistan kuulleeni sanat ottihan se lisääkin ja ensimmäistä kertaa ajatelleeni perunalaatikkoa pahalla mahassani. Muistan edelleen tarkoin sen uhman itseäni ja osin ehkä lausuttuja sanojakin kohtaan; halusin yrittää kahta kauheammin. Olla syömättä. Siitä lähtien useamman vuoden ajan perunalaatikko oli silkkaa taistelua, armahdus tai hairahdus.
Elämä on nykyisin laiffii.
Ensin piti yrittää tervehtyä. Ja pelkkää luuloahan oli se, että palkintona siitä saisi automaattisesti kaikki vanhat ja onnelliset tuntemukset muistoista takaisin; joulutortun taas ystäväksi ja perunalaatikon lähimmäiseksi. Ei sitä osannut ymmärtää, että terveenäkin piti vielä odotella. Piti antaa vierähtää vuoden jos toisenkin. Mutta kyllä se lopulta sieltä tuli. Sievässä paketissa saapui se hetki, kun tuntui pieneltä Rinkeliltä suklaarasian äärellä.
En tietenkään. En haluan menettää enää tuota tunnetta. Koskaan. Etenkään sairaudelle, mutta en terveellisen elämän tavoittelullekaan, edes treenatulle kropalle.
Elina Heidi Rinkeli 
Niinpä. Tiedän hyvin, mitä tarkoitat. Onneksi osattiin molemmat tänä vuonna taas nauttia siitä perunalaatikosta. ❤ Oli muuten hyvää!
TykkääTykkää
Oli juu hyvää! 🙂 Onneksi ne sellaiset joulut ovat jo kaukaisuudessa.
<3
TykkääTykkää
Mulla on ollut lukematta useat ja taas useat blogit. Melkein ahdistavaa, kun niin monta on rästissä (töiden takia), mutta tavallaan ihanuutta, kun saa lukea lemppareista monen monta postausta putkeen. Ainakin tässä tapauksessa. Oli oikein ihanaa, oivaltavaa, kaunista ja varsin upeaakin tekstiä, kun näitä sun kirjoituksiasi sain lueskella. Kiitos aamun tee -seurasta. :') ❤
TykkääTykkää
Heidinen, kiitos itsellesi. <3 :')
Ja onneksi tekstit odottaa aina lukijaansa, hihi.
TykkääTykkää
Osui ja upposi tämä teksti, todella! Itsekin tunnuin saavuttavani tänä vuonna jotakin niin hyvää niistä lapsuuden jouluista. Ja siitä tunteesta, siitä kannattaa pitää kiinni ja hyvää huolta! 🙂
TykkääTykkää
Ihana, ihana kuulla! 🙂
Aiemmat joulut ovat olleet kyllä hyviä ja kivoja, mutta juurikin tuo lapsuuden tuntu yllätti tänä vuonna. Ja totta, kannattaa pitää oikein hyvää huolta. 🙂
TykkääTykkää
Tästä tekstistä tuli kyllä hyvä fiilis, mahtavaa että ne onnelliset tuntemukset tulivat takaisin 🙂
TykkääTykkää
Ihana kuulla, että mun onnelliset fiilikset toi sullekin hyvän mielen! ❤
TykkääTykkää
<3
TykkääTykkää
<3 :)
TykkääTykkää