Jos olisin pelkkä sisin ilman kuorta.

Jos katsoisitkin minua? Pyyhkäisisit hiussuortuvan kasvoiltani ja vain vilkaisisit vaatteitani. Kertoisit ehkä riittämättömyydestä, ettei sellaista ole minussa. Haluaisit sanoa, että pallo ja raita sopivat yhteen – minun päälläni. Että kulkisit kanssani vaikka reikäpaidassa, kunhan en vain peittäisi silmiäni. Sulkisi sinua elämästäni. Et pelkäisi harvenevia hiuksia, et kasvavaa mahanseutua, et vierähtäviä vuosia. Jaksaisit rakastaa. Sillä joka päivä sinä näkisit edelleen minut.

Jos heittäisitkin yläfemman? Taputtaisit selkään ja huikkaisit ens treeniin. Nauraisit jutuilleni. Minä nauraisin aivan varmasti räkäisesti takaisin. Kyllä osaisin – tokaistakin hei jäbä oli hyvää settii. Haluaisin, että sen kuulisit. Kuin mies miehelle olisi silloin kuin mies naiselle. Ja toisinpäin. Puhuisimme kuin ystävä toiselle. Saattaisin punata huuliani, roikuttaa rengasta korvassani tai kantaa veskassa käsipeiliäni. Näkisit siltikin vain minut. Mahtityyppinä. Toivoisin.

Jos kuitenkin avaisit suusi? Antaisit sanojesi tavoittaa minut – kiertoteittä. Sinulta suoraan minulle, minulta tarvittaessa myös sinulle. Kärkkäästi, terävästikin. Kuten aina silloin ennen nukkeleikkien loppua. Muistatko. Uskoisit, ettei se ole kestämistä. Ainoastaan selänkääntäminen on minusta surullista. Perätön puhe saisi ehkä hännän, johon yhdessä tarttuisimme. Viskaisimme pois välistämme. Luottaisit näkemääsi, minuun, ystävääsi.

Jos vastaamiseen sijaan kertoisit? Jo ennen tätä kysymystä: uskaltaisinko. Sinulta kuulisin, ettei minusta ole vain johonkin – vaan juuri siihen epäröimääni. Siten ehkä osoittaisit hiljaa selkäni takana seisovaa luottamustasi. Jota toisinaan kasvaessani epäilin, sääliksikin arvelin. Kenties sinun ansiostasi vihdoin uskoisin, että vähintäänkin olen pieni muiden joukossa. Siellä niin keskellä. En kuitenkaan koskaan yksin tässä maailmassa. Sillä sinä kyllä liikkeitäni seuraisit. Minne ikinä menisinkin, mukanani pysyisit ja minut aina tyttärenäsi näkisit.