Maanantaina hauis ja selkä (vatsoja)
Tiistaina peruslenkki (7km), jonka vedin tavallista kovemmalla temmolla
Keskiviikkona jalkatreeni (punnerruksia)
Torstaina lepoa
Perjantaina ojentajat ja olkapäät
Lauantaina pitkä lenkki (15km)
Sunnuntaina piti olla höntsäilypäivä ja lepoa – toisin kävi
Takana on suhteellisen raskas viikko liikunnan osalta. Tai ennemminkin se näyttää ylöskirjattuna raskaammalta kuin miltä tuntui. Olen saanut aikaisista kello puoli viiden heräämisistä huolimatta nukuttua hyvin ja se näkyy heti treenaamisessa: sitä ihan innostuu jopa vatsalihasten tekemisestä. Tuon innostuksen säilyttämisen vuoksi olen pyrkinyt myös sisällyttämään liikuntaviikkoihin säännöllisesti vaihtelevuutta. Se voi olla esimerkiksi salilla yksi uusi liike tai sitten kokonaan minulle uusi urheilumuoto. Jonkin aikaa sitten kävin testaamassa seinäkiipeilyä ehdittyäni reilun vuoden siitä haaveilla. Aika itsensä voittamistahan se oli tällaiselle korkeanpaikankammoiselle, mutta siltikin ihan älyttömän kivaa. Kykeneväisyyden tunne oli sanoinkuvaamattoman mahtavaa – pelosta huolimatta sitä kyllä pystyy. Itse asiassa tällä viikolla jatkoin huomaamattani samantapaista teemaa; ylitin tavallista korkeamman kynnyksen käydessäni kokeilemassa ryhmäliikuntatuntia.
En ole oikeastaan koskaan ollut ryhmäliikuntatunneilla, jos zumbailua ei lasketa. Enkä sitä kyllä oikeastaan ota lukuun, sillä tunnit, joilla kävin, olivat (itselleni ainakin) enemmänkin tanssia koreografioiden ansiosta. Tanssi oli nuorempana minulle jonkinlainen itseilmaisukeino – ei tarvinnut puhua, mikä oli vapauttavaa.
Mutta sunnuntaina siis menimme Weeran kanssa Unisportin funktionaalinen harjoittelu -tunnille. Itseäni jännitti ensinnäkin se, että sali oli täynnä ihmisiä ja toiseksi oma jaksamiseni. Olen tottunut treenaamaan lähes tyhjällä salilla ja lenkeilläkin vain harvoin minulla on seuraa. Kun yhtäkkiä sali onkin täynnä ihmisiä, pitäisi alkaa hikoilla ja vielä pystyä keskittymään vain omaan juttuun, on tilanne aika haastava tottumattomalle. Alussa ohjaaja varoitteli märästä läntistä tunnin lopussa. Taisin silloin vielä naurahtaa asialle. Haha. Puolessa välissä treeniä ei oikeastaan naurattanut enää, irvistytti vain. Oli nimittäin rankkaa. Niin rankkaa, että jopa yllätyin hieman; näinkö huono kunto minulla todellisuudessa on. Loppuvenyttelyissä hymy oli tosin taas herkässä. Mikä fiilis!
Listasin sitten hämmennyksissäni asioita tunnin rankkuuteen liittyen.
1. Kehonpainoharjoittelu on oikeasti todella rankkaa: erilaiset punnerrukset, burpee, loikat ja hypyt. Ja vaikka olen liikkeitä omiin treeneihini ujuttanutkin, niin tempo tunnilla oli huomattavasti korkeampi.
2. Ryhmäliikuntatunneilla rankkuus ja tehokkuus riippuvat aika pitkälti siitä, kuinka itse suoritat liikkeet. Hyvä ohjelma tai ohjaaja ei oikeastaan auta, jos itse himmailee tai tekee ”vähän sinnepäin”. Huomasin itse, että tuntuma liikkeen kohdelihaksessa on tällaisessakin liikunnassa tärkeää. Ja lisäksi suhteellisen haastavaa, kun vauhti on kova.
3. Uusi liikuntamuoto on ensimmäisellä kerralla aina pienoinen shokki niin keholle kuin mielellekin. Kun ei lainkaan tiedä, mitä odottaa.
Kotimatkalla istuin junassa punaisine poskineni ja fiilistelin uudesta kokemuksesta syntynyttä tunnetta. Kyllä se vain kannattaa jättää joskus tuttu ja turvallinen seuraavalle viikolle. Raportoin innostuksissani asiasta Heidille. Hassuinta koko jutussa oli se, että hänkin kertoi aikovansa haastaa itsensä liikunnan saralla tulevalla viikolla. Meinasin haljeta – siinä niin junan penkillä – elämän pienien suurien asioiden tuomasta ilosta. Liikunta voi olla oikeasti aika antoisaa puuhaa.
Jos mietin mennyttä treeniviikkoa, mieleeni nousee lisäksi vielä tiistainen lenkki. Reitti oli tuttu ja tavallinen, mutta juoksuvauhti oli huomattavasti kovempi. Olen tähän asti tarkoituksella juossut aika matalasykkeisiä lenkkejä, sillä olen keskittynyt salilla treenaamiseen. Nyt kuitenkin HCR:n lähestyessä lenkitkin vaativat hivenen ripeämpää hölköttelyä, jos haluan päästä tavoiteaikaani. Kyllä huomasi, ettei keho ole kovin hyvin tottunut moiseen. En saanut juoksurytmistä kunnolla kiinni koko lenkin aikana ja hengityskin muuttui lähinnä huohotukseksi. Onneksi oli tsemppaaja vieressä edellä.
Nyt porhalletaan kuitenkin jo uutta viikkoa täyttä häkää. Olkoon se yhtä hikinen!
Elina Heidi Rinkeli 
Ja sitten vielä Akikin meinaa jotain uutta kokeilla. :'D On vielä niin innoissaan, että mulla oli asiaan oikein suhtautumisvaikeuksia! On kyllä niin jännää tämä elämä. Otetaan (vesi)lasilliset itsensä ylittämiselle ja mukavuusalueelta poistumiselle. Hyvä me!
TykkääTykkää
No niin Akikin! :') Hihi, ihan mahtista! Kippis! Just kulautin. 😀
TykkääTykkää
Tykkään tosi paljon näistä sun treenipostauksista! Ja oli kyllä superit treenitreffit, pian uudestaan! ❤
TykkääTykkää
En ikinä jaksa lukea kenenkään treenipäiväkirjoja – miksi mua kiinnostaisi, mitä joku toinen on tehnyt? Mutta oletkin poikkeus – sun treenipäiväkirjat ei ole vain kilometrien, painojen ja sykkeiden listausta vaan aina jotain lukemisen arvoista 🙂
TykkääTykkää
Oi, ihana kuulla! Tykkään niin kirjoitella välillä kepeämminkin esimerkiksi liikuntajutuista.
Ehdottomasti! Ihan heti, kun tuun vaan terveeksi. ❤
TykkääTykkää
Hehe, voi kiva juttu! Just ajattelin, ettei ketään varmaan kiinnosta, mutta kirjoitanpahan silti, koska haluan. Mutta jee, ilmeisesti jokunen jaksaa näitäkin. :'D
TykkääTykkää