Olen yrittänyt kirjoittaa tähän hirveän monta kertaa sanoja. Olen kuitenkin pyyhkinyt ne vielä useampaan kertaan pois. Niiden kun on oltava oikeanlaisia. Haluaisin osata kertoa, miltä mannapuuro ja mustikat minusta sinä hetkenä tuntuivat. Istuessani unenpöpperössä siinä sinun asuntosi lattialla, minulle sijatulla patjalla ja katsellessani keskittynyttä touhuasi. 

Kun kerroit siinä hämmennellessäsi, ettei mannapuuroa kannata tehdä teräskattilaan, olin purskahtaa. Joko itkuun tai nauruun. En ole edelleenkään täysin varma. Vastasin sinulle, että juu tiedän, kokeilin itsekin samaa viime viikolla. Lisäksi mielessäni mietin, että juuri tämän vuoksi olet paras ystäväni – teflon tulee kummallekin mieleen vasta pohjaanpalamisen jälkeen.

Se mannapuuro aamulla puoli kahdeksan jälkeen. Vau. Minä nimittäin tiedän, miten aamuisin tykkäät nukkua ja miltä sinusta väsyneenä tuntuu. Tiedän paljon muutakin ja kannan kaikkea sitä sisälläni kiitollisena: juuri minä olen saanut kuulla ensimmäisestä haalarimerkistä ja tosi isoista kyynelistä. Olen niin onnellinen, että just sä olet minulle just se. Haluan olla, erityisesti sinulle, vähintäänkin jonkinlainen. Ystävä.