Joitakin elämän faktoja on mahdoton kiertää. Yksi tällainen on se, että minä olen äärimmäisen vihkiytyvää ihmistyyppiä: tiedättekö, vihkiydyn aina kerrallaan yhden asian kanssa. Toisin sanoen omistaudun täysin. Pienempänä vanukaspurkkien kansille, näin aikusena taas ehkä vähän toisenlaisille asioille.
Niin, kuten urheilulle.
Lähiaikoina olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan välimatkaa liikuntaan. Erityisesti salilla treenaamiseen. Itse asiassa en ole touhunnut lihastenkasvatusta sitten helmikuun: vain satunnaisesti duunannut vatsoja ja punnerruksia ja muuta pientä harmitonta. Sen kaiken olen tehnyt tarkoituksellisesti – ehkä osin keveämpää oloa tavoitellakseni ja osin juuri välimatkaa saadakseni. Mutta koska en ole lenkillekään päässyt useampaan kuukauteen, liikunnan jääminen taka-alalle on tapahtunut osin myös vahingossa. Olen käynyt kuntopyöräilemässä aamuisin. Ja arvatkaa, siinä se! En ole enää hengittänyt fittiä elämää sisuksiini eli stressannut proteiininsaanneista ja toivonut päivien alkumetreillä onnistuneita treenejä.
Koko kapasiteetistani on jäänyt hurjasti vapaaksi kaikelle muulle elämän kivalle.
En voi kuitenkaan sanoa käyväni tekemässä pakollisen pahan pois alta aamuisin kuntopyörän selässä. Ehei. Sillä rakastan edelleen aivan yhtä paljon kuin ennen hikikarpaloita otsalla ja keksin edelleen ainakin tsiljoona syytä, miksi kannattaa urheilla. Terveys, mieliala, nautinto ja mitä näitä nyt on. Toisinaan on siitäkin huolimatta hyvä tarkastella omaa eloa uudenlaisista ulottuvuuksista. Omistautuminen kun vie valtavasti voimavaroja ja väkisinkin sitä yhdelle kumartaessa pyllistää aina jollekin toiselle. Ja niin. Nyt olen vain päättänyt kurkata vaihteeksi sinne takaliston puolelle. Josko siellä piilottelisi jotakin mielenkiintoista.
Tällä hetkellä haaveilen isojen lihasten sijaan kokemuksista, mahdollisesti juurikin urheilun muodossa. Vielä tämän kuun aikana on tarkoitus mennä kokeilemaan seikkailupuistoa ja valjailla yläilmoissa killumista. Salin peileistä oman kuvani tuijottamisen sijaan tahtoisin joogata yön jäljiltä vielä kostealla nurmella auringon vasta noustessa.
Sitten on tietysti se kaikki muu, joka ei liity lainkaan urheiluun.
Tietynlaisen roolin – tai elämäntyylin – toteuttaminen on toki antoisaa ja turvallistakin, sillä se osoittaa aika selkeästi oman paikan maankamaralla. Vähintääkin suuntaa-antavia raameja elämään. On esimerkiksi salimisuja ja viimeisimmän muodin mukaan sonnustautuvia leidejä. Mutta mitä sitten, jos jokin päivä se yksi sunnuntai viikossa kulahtaneissa verkkareissa ei enää riitä? Kun ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan huisin hyvin pukeutuvana, voi uusien tuulien puhaltaessa olla raskasta yrittää astua ulos niin sanotusta roolista, siihen asti toteutetusta elämäntyylistä. Vaikka ei olisikaan missään vaiheessa luokitellut itseään muuksi kuin vain tavalliseksi minäksi, mielikuvien syntymistä on mahdoton estää. Niin no, kuuntele, en mä enää ole niin käynyt nakkelemassa rautaa salilla.
Järkevintä on kai yrittää brändätä itsensä ihan vain omaksi itseksi. No vaikka Elinaksi, jolle ihan mikä suunta vain ihan milloin vain on mahdollista.
Olen huomannut, että on oikeastaan aika keveää hoidella välillä liikuntaa vähän vain vasurilla ja siten saada uutta sisältöä elämään. Välimatka treenaamiseen on mahdollistanut uusista asioista innostumisen, kun jaksamista ja aikaa vapautuu.
Kuten hauvavauvakuumeeseen ja kauan kammoksumiini farkkuihin.
Elina Heidi Rinkeli 
Osui ja upposi, kuin tulikuuma lusikka hieman pehmenneeseen jäätelöön.
Pohdiskelit samoja juttuja, joita pikku-Viivi on pyöritellyt päässään. Koska kilpaurheilu on jäänyt tauolle, olen joutunut miettimään uusia tapoja määrittää ja toteuttaa itseäni. Projekti on vielä kesken ja vaatii työstämistä. On pelottaa luopua treenaamisen ohjausviittoihin tukeituvasta elämästä. Vapaus tarjoaa mahdollisuuksia uusille jutuille. Mutta toisaalta pelottaa ihan hullun lailla.
Kiitos tästä tekstistä. Siitä riittää makusteltavaa vielä myöhemmillekin ajoille 🙂
TykkääTykkää
Olipa taas hyvä postaus 🙂
Nyt kun mietin, niin mut määritellään tosi paljon liikunnan kautta. Olen aamulenkki-Elina, rusakko-Elina ja duracellpupu-Elina. En osaakaan kuvitella monia pahempia kohtaloita kuin liikuntakyvyn menettämisen lopullisesti. En enää tietäisi kuka olen.
Tai toisaalta mut määritellään koulun tai työnteon kautta: fiksu Elina, aikaansaava Elina, tehokas Elina.
Pitäisi varmaan kokeilla jotain ihan uutta. Nyt olen yrittänyt laajentaa mun intohimoja alottamalla uuden lajin (sen yleisurheilun!) ja menemällä mukaan vaativaan tutkimusprojektiin. Mutta kummastihan ne asettuu just noihin kahteen luokkaan ja vaikka tässä nyt yritin miettiä, että mitä muuta haluaisin tehdä, en osaa kuvitella yhtään mitään. Mun valaistuminen saa siis jäädä vielä odottamaan itseään.. Vaikka en valita, näinhän se elämä on helppoa ja mukavaa kuten kirjoititkin, mutta voi olla, että elämästä jää näin aika moni vivahde huomaamatta.
TykkääTykkää
Ja P.S. seikkailupuisto!!!! Mäkin haluun!!
TykkääTykkää
Näillä siun viimeaikaisilla teksteillä(kin) on ollut suurempi merkitys kuin tiedätkään, Elina! ❤ Tai siis kyllä sie tiedät, mutta noin niin kuin vertauskuvallisesti 🙂
TykkääTykkää
Farkut!!
Bongasin sen oleellisimman, eikö :')
TykkääTykkää
Kiitos jälleen kirjoituksestasi. 🙂
Innostuminen ja täysillä heittäytyminen on ihanaa, todellakin! Helposti vain käy niin, että asioista voi tulla ehdottomia, tai ainakin melkein-ehdottomia. Elämän tärkeimmäksi asiaksi (vaikka sitä ei ehkä tohtisi edes myöntää) voi muodostua liikunta/ruoka/rutiinit/mikä vain halliten niin voimakkaasti, ettei muuta osaa oikein ajatella. Tai niiden kautta katsoo elämää.
Ihanaa, että olet osannut myös höllätä hieman otetta liikunnasta, löytäen rennomman otteen ja edelleen nautiskellen siitä. Tekee tosi hyvää.
Elämä on niin vänkä juttu, ettei siitä pääse oikein perille kuntosalin peilien kautta katsellen.
No, molempi parempi; tiettyjä rutiineja ja sitten niitä kokemuksia, spontaanejakin irtiottoja. 🙂
Kokemusten ihanaa kirjoa sulle! 🙂
P.S. Tulee mieleen, että jotain samaahan on toisaalta siinä, kun osaa päästää irti syömishäiriön otteesta, huomata nauttivansa kesän ensimmäisestä jäätelöstä ulkona, uusista perunoista, tuoreesta leivästä ja vain… olemisesta.
TykkääTykkää
Tännekin osui ja upposi. Ajankohtainen juttu, nääs. Kroppa vaatisi välimatkan ottamista, pää ei meinaa sitä sallia. Hankala homma. Pitäisi tehdä jotain tälle päälle. 😀 Olen ikään kuin brändännyt itseni itselleni aktiiviliikkujaksi. Kun liikunta laitetaan tauolle, en oikein enää tiedä, kuka olen.
Peukku hauvavauvakuumeelle! 🙂
TykkääTykkää
Oi voi, täytyy lisätä aiempaan kommenttiini, että en tarkoittanut, että olisit suhtaututunut sairaalloisesti tai muuten vahvasti elämääsi hankaloittaen urheiluun! Huomasin kirjoittaneeni aika lailla kärjistäen, ääripäästä… Joka tapauksessa: iloa ja rentoa, fiiliksen mukaan tehtyjä juttuja!♡
TykkääTykkää
Jälleen kerran samankaltaisia ajatuksia! 🙂 Olen varma, että löydät vielä nuo uudet tavat ja keinot toteuttaa itseäsi. Se vapauttaa, voin taata, vaikka aluksi voi pelottaakin. Rohkeutta ja tsemppiä, Viivi!
TykkääTykkää
Kiitti kommentista Elina. 🙂 Tosi hienoa kuulla, että olet mennyt rohkeasti mukaan tutkimusprojektiin ja aloittanut sen yleisurheilun – kuulostaa mielenkiintoiselta ja kivalta! Ja hei, ei sitä väkisin kannata etsiä uusia ulottuvuuksia elämään. Mun mielestä riittää ihan hyvin sekin, että pitää silmät auki ja mielen avoimena eteentulevalle uudelle. 🙂
Toivottavasti pian nähdään!
TykkääTykkää
Jeeep! Oon niin innoissani. Saatiin lahjakortti sinne! 🙂
TykkääTykkää
Tiedän. ❤
TykkääTykkää
Heidiii :'D<3 Just niin! Arvaa, mulla on ainakin sellaset farkkujentapaset kaapissa nyt. 😀
TykkääTykkää
Jep tottahan tuokin. Niin liikunta kuin moni muukin asia voi mennä kovaakin yli, sairaalloisen tekemisen puolelle. Tiedän kyllä tapauksia. Silloin itse elämä kyllä jää aikalailla taka-alalle. Mutta tässä nyt ei ollut siitä kyse. 🙂 Hyvä pointti kuitenkin!
Olen kyllä samaa mieltä: riittävästi spontaanisuutta, mutta sopivasti myös rutiineja.
Heh, sitä samaa sulle! 🙂
TykkääTykkää
Mukava kuulla, että sinnekin osui ja upposi. Siis sillä tapaa, että teksti ehkä synnyttää joitakin ajatuksia omaa tilannetta ajatellen. Pää on tosiaan joskus tosi hankala. Aika usein se suostuu asettumaan uusiin uomiin ensin kylmästi vain laittamalla (ja pakottamalla), ainakin itselläni. 😀
Löydät toisenlaisen itsesi varmasti vielä sieltä liikunnan takaa, olen varma. 🙂
Hihi, hauvavauvat. ❤
TykkääTykkää
Kiva tarkennus, kiitos! 🙂
TykkääTykkää
Huhheijaa, onneksi sain tarkennettua kommenttini… Olin kirjoittanut sen jotenkin väsyksissä ja puolittain; eka versio oli hävinnyt jonnekin. No niin oli nähtävästi hävinnyt myös pointtini! Jäi vaan aika kurja mieli, sillä kommentistanihan saa ihan vääränlaisen vaikutelman…
Onneksi taisit kuitenkin ymmärtää, mitä tarkoitin… 🙂
TykkääTykkää
Haha, ei hätää. Ymmärsin kyllä. 😀
TykkääTykkää
Tulin jotenkin hirveän iloiseksi tästä tekstistä 🙂 Itsekin olen sitä suhteellisen omistautuvaa tyyppiä. Ja jotenkin sitä jumiutuu vielä helposti niihin rooleihinsa… Ehkäpä minäkin uskallan, uskallan muuttaa kurssia ja kurkistaa selän taakse tai sivulle tai mihin vaan. Uskaltaa antaa uusia mahdollisuuksia!
TykkääTykkää