Pieni tynkätarina taas.

Se alkaa siten, että kurvaan pyörällä pihaan. Ehkä jopa hieman liian kovalla vauhdilla, sillä tielle – osittain kotipihallekin – on ilmestynyt arvaamattomia irtokiviä. Hitsin tienraivaajat, ajattelen ja tunnen itseni tuohtuneeksi. Tienraivaajilla tarkoitan omaa työtään tekeviä rakennusmiehiä, jotka uusivat kotikatua alta ja päältä. Minun mielen päälläni on nälkää, on väsymystä, on kirraavia reisilihaksia ja ilman painostavuudesta päätellen on vielä tuloillaan olevaa ukkostakin. Työpäivän päätös on aina yksi suuri huokaisu ja elämä sillä hetkellä tuntuu aina vaivalloiselta. Pyörän satulasta alas hypätessäni kohdistan katseeni pihalla edelleen oman tilansa ottavaan autonrämäämme, jonka poisviemisestä jo naapuritkin olisivat varmasti valmiita maksamaan käyvän hinnan. Itse asiassa sen romun takaluukku on apposen auki, konepelti samoin. Minun on pakko höristää korvianikin varmistuakseni, etten vain kuule omiani: joku selvästi ähisee auton alla. Olen totaalisesti äimän käkenä.

Tähän tarinaan kuuluu vielä kaikenlaista. Esimerkiksi naapurin vanhaa rouvaa ja tarkkoja muistiinpanoja. Tärkeimpänä pidän kuitenkin seuraavaa kohtaa. 

Tajuan yhtäkkiä kuuntelevani omalla kotipihallani tuntemattoman miehen (joka samalla yhä ähisee minulle edelleen tuntemattomasta syystä meidän romumme kimpussa) elämäntarinaa. Tai oikeastaan kaikkea sitä, mitä vuoden 2010 jälkeen hänelle on tapahtunut. Huomaan miettiväni, kuinka kuulemaani tulisi reagoida. Mitä täysin terveelle ja toimintakykyiselle ihmiselle, joka on läpikäynyt neljä aivoinfarktia ja ottanut vastaan ennusteen neliraajahalvauksesta sekä kuolemasta, tohtii sanoa? Päätän nyökkäillä ja kertoa jotakin siitä, kuinka moni voisi ottaa hänen elämänasenteestaan mallia. Todella tarkoitan jokaista sanaani.

Kotiovesta sisälle astuessani olen edelleen pienesti pyörällä päästäni. Minulle on nimittäin jälleen kerran konkretisoitunut se, mitä tokaisulla ”pikkujuttuja” tarkoitetaan enkä voi kuin hymyillä lausahdukselle ”jos minut on saatu kuntoon, pitää tämä autoreppanakin”.