Joskus mä mietin, millaista olisi lähteä vain kiertämään.

Loppuelämäksi maasta toiseen, ajatuksena vain eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin.

Yksin ilman minkäänlaista kiinnittymistä tai kiintymystä.

Mä ja jalat vain. Päänkin jättäisin matkasta.

Ottaisin yksinkertaisesti sen, mitä eteen lentää. Siten mä ajattelisin.

Leivänkannikat, kadunvarsikolikot.

Mä en olisi kenellekään mitään, harva olisi minulle juuri kukaan:

en olisi ongelma, mutta toisaalta en myöskään tärkeä.

Kun mun olo on levoton, sellaista mä joskus mietin.

Härskiä pakoilua.

Vaikka enhän mä tosissani. Mä haluan aivan muuta.

Sillä mun ajatuksissa rauha, onni, vastauksetkaan eivät löydy samoamalla.

Ennemminkin ne syntyvät tässä ja nyt itse muovaamalla. 

Lauantaina saavuin iltalennolla kotiin Prahasta, odotin taksia puolenyön aikaan tolpalla, kurvasin Mäkkärin autokaistan kautta kotiovelle ja jyrsin sitten ranskiksia peiton alla. Ihan hirveän kivalta tuntui ikiomaan kotiin palaaminen.