Lähiaikoina olen pohtinut paljon sitä, kuinka koen elämää. Lähinnä kai sen vuoksi, että kahdenkymmenenkolmen vuoden jälkeen se elämän kokeminen eli asioiden aistiminen, tunteminen ja tekeminen on alkanut tuntua hivenen raskaalta. Tiedätkö, mitä tarkoitetaan positiivisesti raskaalla? Kun sen kaiken vapautumisen ja irtipäästämisen jälkeen aloin kokemaan elämää aivan uudella tavalla, olin äimistyneen innostunut siitäkin huolimatta, että jalkani tutisivat ajoittain järeänkin taakan alla. Halusin – ja haluan edelleen  – kannatella elämän eri osa-alueisiin kohdistuvan riipivän myötätunnon, repivän rakkauden tai kyltymättömän uteliaisuuden luomaa kuormaa. Kuitenkin niin vahva sitoutuminen tunnemaailmaan ja herkkä sisin ovat kaikessa ihanuudessaan myös vitsaus. 

Olen toivonut ääneenkin, että kunpa edes joskus osaisin olla rohkea ja vahva ilman herkkyyttä. Valituissa tilanteissa vaikka hetken vain ainoastaan luja. Jos herkkyyden voisi laittaa hyllylle jäähylle hetkeksi?

Kai toiveen syntyyn liittyy kyllästymistäkin. Kun kyllästyin olemaan se-pitkähiuksinen-tyttö, pätkäisin ison osan letistä pois. Tällä hetkellä hivenen kai kyllästytän itse itseäni olemalla se-herkkä-minä. En minä mitään halua itsessäni muuttaa, vaan ennemminkin kai kaivaa yhä vain enemmän rempseää puoltani esille. 

Mutta toisaalta kun kuulee jotakin sellaista kuin ”mä olen oppinut sulta, miten tunteita näytetään”, alan miettimään, ettei tehtäväni ehkä vain ole olla asettuneena kovin kauaksi herkästä lähestymistavasta elämään. Jos toiselle ihmisille on millään tavoin pystynyt opettamaan edes hippusen hyvää olemalla vain sellainen kuin on, ei kai voi olla kovin hakoteillä oman itsensäkään kanssa.

Pitää vain uskoa itseen, että todellakin pystyy toimimaan elämän tarjoamissa eri rooleissa sellaisena kuin on.