Maailmastani häviää
rauhattomuus
paikkani löytyessä
silmistäsi.
Omilta teiltäni
palaan illalla
vierellesi.
Kerro päivästäsi.
Yksinäinen
katseesi kantamattomissa.
Ihmisjoukon keskellä
en pelkää eksymistä
loistaessani silmissäsi.
Pidän kiinni kädestäsi
vain leijaillakseni
korkeuksiin kanssasi.
Aina säännöllisin väliajoin jossakin päin elämää kysytään, kuinka voi koskaan tietää oikeasta ihmisestä. Vaikka olisi aidoista aidoin, aito ei välttämättä ole oikea vierelle. Olen monesti miettinyt, mitä itse vastaisin. Kyllä sen tuntee on ohjeelliselta sisällöltään tyhjä tokaisu. Ei elämässä välttämättä ole aikaakaan kokeilla ja odottaa vuosia, alkaako tuntua aidon lisäksi oikealta. Ja jos tyytyminen vähemmän oikeaan ei ole vaihtoehto, kuinka kysymykseen voi edes vastata.
Onko sinulle paikka hänen katseessaan. Vastaisin kysymyksellä.
Rakastan sitä, kuinka katsot minua.
