Elina, mikä vaivaa? Pään alas noin painaa?

Kiireisen viikon jälkeen perjantaina kysymykseen itselleni vastasin.

Ikkunalauta-ajan puute, ei sen vakavampaa.

Itseäni harvoin kehun, mutta niin tehdessäni kerron olevani hyvä havainnoimaan asioita, usein huomaamattomampia ja hiljaisempia kuin puhumalla esille tuodut. Ja koska laitan merkille paljon sellaista, myös jätän sanomatta niitä ääneen. Avoimuus on kai yleinen hyve ihmisten keskuudessa, mutta rehellisesti sanottuna en tiedä, missä seilaisin, jos esittelisin ääneen kaikkia havaintojani. Ne kun voivat olla asioista, jotka ovat arkoja, vielä esille nostamattomia tai tahallaan vaiettuja, olen huomannut. Välillä niin hirvittäviä, että säpsähdän niiden läheisyyttä.

Siten pään sopukkaan pakkautuu pinoja. Vinoja pinoja ääneen sanomatta jätettyjä ajatuksia, tulkintoja ja suoria toteamuksia todellisesta elämästä. Monelle todellista elämää on kai pääosin kaikki helposti nähty ja kuultu. Itse taas olen sisällyttänyt siihen aina myös kaikkein hiljaisimmat ja huomaamattomimmatkin, jolloin todellisuudesta osa kai jää korville vapautumattomana vain päähäni. Ja kun riittävän kauan kiireessä pinoan todellisuutta sivuun sopivaan sopukkaan pääkopassani, alkaa siellä eräs päivä väistämättä tuntua ahtaanlaiselta.

Ikkunalauta-aikaa olo silloin vain vaatii. Edes hetken kaukana kotisohvan nurkasta vieraasta ikkunasta vielä tarkkailemattomien katujen tuijottelua. Minulle mieluisin tapa käydä läpi vinot pinot pakattua todellisuutta.

Yksi hetki yksin, jooko.