Elämässäni pysäyttävimpiä hetkiä kai.

Sellaiset muutamat kerrat, kun musta on tuntunut vielä vieraan henkilön nähneen suoraan mun sisälle. Sieltä sellaisia asioita, joita ei luullakseni jokainen ole kyennyt lukemaan.

Tuttuus se kai yhdistää sellaisen ihmisen kanssa, joka jo valmiiksi tietää, mitä myöhemmin jään miettimään. Turvallista kai myös, kun ei ole syytä pelätä kokonaisuudestani osan pimentoon jäämistä kattavan esittelyn uupuessakaan. Jännittävää ehkä osaltaan, sillä lakanan ripustaminen katseen eteen ei auta peittämään oikeastaan mitään.

Sä oot niin herkkä -tokaisusta viimeistään tiedän, ettei musta ole nähty kuin pieni osa lakanan omalta puolelta.

Mutta tuntematon tuttu. Alkujaankaan ei kovin vieraan tuntuinen, vaikka todellisuudessa täysin uusi koko – usein varsin ohimenevä – juttu.

Ei välttämättä edes hetkeä suurempaa, lähellekään ystävyyttä. Voiko kyse olla vain sattumalta samalle linjalle sattumisesta.