”Katselin kahta järven äärellä. Kaipasin. Mietin sanoja heidän suuhunsa. Omaani nousi vain: tällaisen tulisi olla jokaisen maailman mahtavin. Ja ylös sen kirjoitin.”

Kaipuuni
kietoutuu häneen.
Kaipaukseni
hän käsittelee
varovasti irti
sormenpäillään.

Kaiken minussa hän
kannattelee
vain sormensa päillään.

Hän näkee
minut järvenkin takaa.
Näkee uusin silmin
jokaiseen ylitykseen
alkaessaan.

Ole vain.
Rohkenen rannalle hakea
sinusta kaiken,
yhä vain
hän korvaani humisee.

Hän pulppuaa
vatsanpohjassani.
Hän ankkuroi
ajatuksissani.

Hän täyttää
maailmani
peittämättä
aurinkoani.

Maailmani mahtavin.