Löysähetkiä lisää, ole hyvä.
Oli eteisen pinkkiä reppua ja valmiiksi pakattua laukkua. Valmiita suunnitelmia. Oli edellisiltana kaivettu esille villapaitaa ja sukkaa. Oli yliopistolle palautettavaa laskutehtävää ja jos jonkinmoista hoidettavaa asiaa – tarkasti kalenterissa omalla paikallaan. Oli myös sivutaskun eväspatukkaa ja isommassa lokerossa omenaa. Kyllä sitä handlaa, kun ennalta vähän funtsaa.
Kello soi viittä yli viisi. Kuten olin suunnitellut ehtiäkseni pesemään hiukset ennen juna-asemalle lähtöä. Aikaa oli puurokulholle ja kahdelle kupille kahvia. Se kolmas juodaan ainoastaan rauhallisina aamuina. En oikeastaan ajatellut, vaan etenin vain ennalta määritellysti; fysiikan luento ja mittaus alkaen klo 8.15, ne rytmittivät aamuaskareitani. Nappasin kotiavaimet ja itse asiassa ehdin jo rappukäytävään. Junan lähtöön oli noin seitsemän minuuttia aikaa – miinus yksi; se yksi minuutti on varattu aina unohduksille. Unohdan nimittäin kiireessä poikkeuksetta jotakin – ei väliä kuinka hyvin olen asiat ennalta miettinyt.
Jep. Se on ihan tavallista. Normaalina aamuna olisin loikkinut kaksi rappusta aina yhdellä harppauksella ylös ja napannut vikkelästi ne käsineet matkaan.
Ei hitsi – en mene.
Tämä kyseinen aamu. Se tuntui heti jo alkujaan kaikkea muuta kuin normaalilta. Hyvin vetelältä. Aikaansaamattomalta. Uhkaavan harmahtavalta. Ennen kaikkea hammassärkyiseltä. Yleensä olen aamulla parhaimmillani; odotan päivää innolla. Sen vuoksi ihmettelinkin, kun petaamatta jäänyt sänky houkutteli aivan hirveästi. Lysähdin ulkotamineet päällä eteisen lattialle ja tuijotin puhelimen näyttöä. Kello 7.08. Sinne meni juna.
Ihan sama.
Annoin periksi. Totaalisesti päästin irti kaiken maailman aikatauluistani. Viittasin vain kintaalla suunnitelmille, toisin sanoen muka-välttämättömyyksille. Sillä välttämättömältä siitä pienestä opiskelijasta tuntui sillä hetkellä ainoastaan sulkea silmät ja istua kuumissaan keskellä eteistä. Viis velvollisuuksista!
”Jep. Tää on yks niistä päivistä, kun mä en vaan jaksa miettiä tonnikalaparkojen kohtaloa, limun lisäaineita tai leivän kuitumääriä. Mut joskus se on ihan okei. Koska huomenna taas.”
#tonnikalalämppärit
”Joo. Tää on se kolmas – tai neljäs – kuppi kahvia. Vuoden takaisella pääsiäispupun päällä.”
#needsomecoffee
”Kyl. Mä jätin sen organisaatiokäyttäytymisen luennon väliin ja menin riehumaan keskustaan”
#fuksiseikkailu
Pienen alkupanikoinnin jälkeen tuntui hyvältä. Yllättävän mukavalta. Luulen, että toisinaan jokaisen velvollisuus omaa itseään kohtaan on antaa periksi. Olen aina ajatellut sen olevan mielen heikkoutta ja suoranaista valmiiksi epäonnistumista. Ehdottoman epätoivottua. Vaikka näin vähitellen olenkin ymmärtänyt, ettei jokainen hetki ja jokainen päivä voi olla oikea aika onnistumiselle tai edes yrittämiselle. Elämään mahtuu sellaisiakin hetkiä, jolloin oikea ratkaisu on juurikin vajota ihan hiljaa lattialle ja nököttää siinä. Kunnes tuntuu taas siltä, että jaksaa kavuta ylös.
Eikä siihen tarvita välttämättä yhtäkään hyvää – huonompaakaan – syytä. Periksi antaminen ei vaadi minkäänmoista oikeutusta. Ei tarvitse olla surullinen, masentunut tai edes väsähtänyt. Riittää, että kyseisenä hetkenä vain tuntuu, että tarvitsee yksin kyhjöttämistä hetken tai toisen. Että tarvitsee maitosuklaapatukkaa kioskilta. Tai höyryävää kolmatta kahvikupillista kotona. Tai kokonaisen aamupäivän sängyssä lötköttämiselle.
No perskule, anti mennä.
Luulen tarvitsevani löysähetkiä hieman useammin. Arki tuppaa olemaan niin kovin järjestelmällistä, että harvoin sitä tulee kaiken vilskeen keskellä edes ajateltua, hmm, vaikkapa mielitekoja. Sellaisia pieniäkään mielihyvän tuojia. Kun poikkeuksellisesti söin välipalaksi Gainomaxin mustikka-jugurtti-protskupatukkaa kuunnellessani samalla unettavaa luentoa, yllättäen koko tilanne tuntui kutkuttavan kivalta; lämmin villapaita päällä, herkullinen maku suussa ja täyttä puuroa korvissa. Minä löysäilin ja se oli tosi jees.
Lisäksi yhtä vieras minulle, mutta ehdottomasti myös yhtä tärkeä, asia periksiantamisen ohella on itsensä palkitseminen. En ole kovin usein ajatellut palkitsevani itseäni jostakin suoriuduttuani muulla kuin sillä tunteella, että olen onnistunut. Onnistumisen kokeminen onkin ehdottomasti paras palkkio itselleni tehdystä työstä. Oikeastaan vasta tajusin jonkun kenties lähestyvän onnistumista hieman toisesta suunnasta. Jes, nyt mä oon niin ansainnut illan suklaalevyn kanssa. Sinänsä kovin houkutteleva ajatusmalli sekin. Heh.
Älä ota sitä vakavasti, tää on vain elämää.
Voisin kai hivenen useammin hoilata laulunpätkää itselleni.
Elina Heidi Rinkeli 