Minä tunsin itseni tänään hurjan onnelliseksi, kun sain lukea omia pääsykoekirjojani. Kirjaston lainakirjojen sijaan. Ja vielä onnellisemmaksi tulin tajuttuani, että saan haaveilla vaikkapa juuri siitä toimittajan urasta. Ei se ole vaarallista, jollei minusta se ikinä tule. Tulee minusta joka tapauksessa vielä jokin. Ellen jo ole.

Onko arki yhtä juhlaa vai kuitenkin pelkkää harmaata tarpomista mielessä vain ajatus viikonlopusta? Onko arki ja juhla syytä pitää visusti erillään, jotta niistä osaisi todella nauttia?  Nimittäin jos arki tuntuu jo valmiiksi juhlalta, todellako arjesta poikkeava voi tuntua siltä vielä enemmän? Toisaalta, voiko viikonlopun juhlahumun jälkeen arkeen paluu todella tuntua mahtavalta ja odotetulta, suorastaan juhlalta?  Eihän kaikki ja koko ajan voi tuntua yhdeltä juhlalta? Vai voiko? Siis elämäkö on oikeasti pelkkää juhlaa? Vai onko arki on kuin yhtä juhlaa -sanonta pelkkä typerä klisee?

Minulle arki ja rutiinit ovat olleet aina hyvin tärkeitä. Ehkä liiankin, sillä usein minulla on tapana kangistua kaavoihin, vanhoihin tuttuihin arkirutiineihin. Tiedättekö tätä rataa: tulen töistä kotiin, syön, lepään hetken tietokone sylissäni, lähden lenkille, palaan kotiin, lepään toisen hetken, avaan television klo 19 uutisten alkaessa, otan iltapalan, käyn hammaspesulla ja menen nukkumaan. Tiedostamatonta, täysin rutiineihin nojautuvaa toimintaa. En aiemmin ole edes ajatellut, että tosiaan avaan sen television aina seitsemältä, en yhtään aiemmin. Kuulostaa ehkä hyvin, hyvin hassulta, mutta mielessänikin numero 18 ja sana televisio eivät sovi yhteen. Tulee vähän sellainen kuvottava olo. Eieieiei. Kuitenkin jo numero 19 naksahtaa ajatuksissani television kanssa hyvin yhteen. Höpsöä. Tiedän.

Mutta niin. Arki on minulle siinä mielessä juhlaa, että se tuo turvaa ja hyvää oloa, mielelleni aikaa levätä sillä välin, kun toimin tyytyväisenä kaavojeni mukaan ilman sen suurempia pohdintoja ja ponnisteluja. Pidän omasta arjestani. Minusta on ihan mukava lähteä töihin puoli kuuden aikoihin aamuvarhaisella, vaikka kellon soidessa usein tuntuukin, ettei nukkumatti ole vielä valmis lähtemään. Aamuisin kahvilalla on omanlaisensa tunnelma, samoin kuin puoli kahdeksan aikaan iltavuoroa tehdessäni – varsinkin näin talvisin, kun pimeys on läsnä lähes vuorokauden ympäri. Myönnän vuorotyön olevan rankkaa varsinkin tällaisen poikkeuksellisen vuorokausirytmin omaavalle, mutta tuo se toivottavaa vaihteluakin työntekoon ja arkeen. Toisaalta tätänykyä työssäkäyvänä aikuisena ja ainaisena hötkyilijänä olen ehkä hieman yllättäen alkanut todella arvostamaan arkivapaita ja viikonloppuja ilman töitä. Peruskouluikäisenä viikonloput tuntuivat välillä kiduttavan pitkiltä, jollen keksinyt jotakin projektia tai touhuamista itselleni. Kaverittomat viikonloput olivat yhtä tuskaa. Heh. Ihmettelin, kuinka äitini halusi vain olla viikonloppuisin, levätä ja ottaa rauhallisesti. Sohvalla röhnöttäminen tuntui tappavan tylsältä. Nyt vapaapäivät tuntuvat autuailta, odotetuilta, yksinkertaisesti yhdeltä juhlalta. Ehkä tavallinen arkipuurtaminen onkin etkoilua ja vapaat viikonloput sitä juhlaa? Entä niin sanotut oikeat partyt? Yksi askel jälleen eteenpäin vapaapäivien juhlasta, eli siis jatkot?

Juhlallisen arjesta tekee tietyllä tapaa myös oma koti. Ihan ikiomat kotiavaimet kourassa on mieletöntä vieläkin seisoa omalla kotiovella. Muuttaessamme tänne ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, pelkäsin muuttunutta tunnelmaa. Kaikki tuntui hiukan kolkolta ja kylmältä, vaikka lämpöasteita elokuulle riittikin vielä reilusti. Vaikka puhuin kodista, ei tämä asunto kuitenkaan täyttänyt kotikolon kriteereitä. Puuttui aivan kaikki: muistot, kaikki vanha ja turvallinen huonekaluista alkaen, lämmin ja kotoinen tunnelma, tuttu tuoksu ja tutut rutiinit. Sekä tietenkin yhdeksäntoista vuotta kanssani asunut äiti. Pikkuhiljaa ilman sen suurempia yrityksiä arkemme on lähtenyt kuitenkin rullaamaan, olemme luoneet itsellemme oman kodin ja sen tunnelman, lämmittäneet asuntomme yhteisillä muistoillamme, niin tuoreilla kuin vanhoillakin. Asunnostamme on muotoutunut koti ja sitä se on joka kuukausi yhä enemmän maksaessani puolikasta vuokraa Santun tilille.

Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka osaavat nauttia elämän pienistä, hieman huomaamattomammistakin asioista. Usein juuri niistä arjen pikkuisista iloista. Kuulostaa ehkä niin keksityltä, mutta takapihamme kaksi veikeää oravaa saavat ihan oikeasti hymyn huulilleni, samoin kuin hyvin onnistunut mikropuuro aamuisin. Liisteriä sen olla pitää. En todellakaan halua luoda itsestäni vahingossakaan mielikuvaa pikkupyhimyksenä, myönnän arjen tuntuvan toisinaan yhdeltä liisteriltä muutenkin kuin puurosta puhuttaessa. Silloin toisiaan takaa ajavat oravat saavat touhuta rauhassa omiaan, enkä todellakaan roiku ikkunassa niitä tuijottamassa. Kyllä minäkin kaipaan elämääni välillä (aika useinkin) jotakin spesiaalia, todellista juhlaa. Kaiken lisäksi hieman suuremmassa mittakaavassa kuin vain puurolautasella, yhtään vähättelemättä, etteikö oivariinisilmä margariinin sijaan olisi omalla tavallaan erikoisherkkua. En kuitenkaan kaipaa erikoisuuksia elämääni enää samalla tapaa kuin pienempänä. Nykyisin osaan arvostaa ja tarkastella arkea aivan uudessa valossa. Oli aika jolloin elämästäni puuttui normaali arki. Ei sitä voinut arjeksi saatika elämäksi kutsua, edes liisteriksi. Ennemminkin pelkäksi tyhjyydeksi. Tuohon aikaan verrattuna nykyinen elämäni kokonaisuudessaan on verrattavissa vähintäänkin Hollywoodin Oscar-juhliin. Enkä yhtään liioittele. Kaikki on loppujen lopuksi kuitenkin aika suhteellista.

Veikeäksi tämän koko jutun tekee pohdintojeni lopputulema. Ken ois uskonut ihmiselon itsessään olevan kuin valssia juhlasalissa. Luulen tämän(kin) asian olevan puhtaasti suhtautumiskysymys. Kyllä elämä kokonaisuudessaan ja jokaikinen hetki voi tuntua juhlalta, jos asioihin osaa suhtautua oikein. Se vaatii ehkä ankaraa harjoittelua, muttei onneksi ole kenenkään saavuttamattomissa.

Pienenä tyttönä sitä jaksoi pyöriä ulkona lumessa vaikka kuinka. Monta tuntia jellonanpentuna. Jäätyneitä ja kivikovia nameja taskunpohjalta välillä kaivaen. En ikinä valittanut vihaavani talvea. Vain aikuiset tekivät niin. Äiti teki niin. Nyt itse aikuisena hoen samaa mantraa. Mutten takuulla kyllä enää. En halua olla tylsä aikuinen.

Sen pitäisi olla ihan luonnollista. Kehon mukaan toimimista. Sen viestien kuuntelua. Ulkopuolisten vaikuttajien ulottumattomissa. Liialliselta kontrollilta suojassa. Kuitenkin järkeä unohtamatta mielihalujen maailmassa. Sen pitäisi olla yhä yksinkertaista kuin vessassa käynti.Tai väsyneenä nukahtaminen. Samanlaista kuin hymynkare kasvoilla huonohkon vitsin jälkeen: automaattista, mutta kuitenkin tiedostettua. Sen pitäisi olla välttämättömien tarpeiden tyydyttämistä, mutta kuitenkin nautintoa.

Nimittäin syömisen.

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Mutta se ei kannata. Saattaisimme päätyä nimittäin väärille teille. Nykypäivänä se on pelottavankin helppoa. Nimenomaan syömisestä ja ruoasta puhuttaessa. Vaatimuksia satelee sieltä ja täältä, toistensa kanssa ristiriitaisia ja vastakohtaisia. Toisaalta pitäisi karpata, vaikka tosiasiassa pelkkä pieni skarppaaminen riittäisi. Hiilihydraattitietoisen päästyä vihdoin ketoosiin ilmestyykin jo uusi villitys ja uusi dieetti alkaa alusta, ollaan jälleen lähtöpisteessä eli hunningolla, eksyksissä ruokavalioiden viidakossa. Miten pieni ihminen voisi tietää, kuinka syödä, jos johtavat lääkäritkin kinastelevat aamuteeveessä margariinin ja voin paremmuudesta? Sentään koulutettuja ammattilaisia. Itsehän olen vain nälän ja mielitekojeni orja.

Siinäpä se.

Vaikka kuinka lukisi kirjoja, pänttäisi tietoa, tekisi tutkimuksia, ei ulkopuolista voi ikinä täysin rinnastaa itse kokijaan. Lääkäri voi tietää yleisellä tasolla, kuinka keho toimii fysiologisesti, kuinka se yleisesti reagoi mihinkin ja millä tavoin asiaa on pystytty useassa tapauksessa korjaamaan. Psykologi voi ymmärtää aivojen välittäjäaineista, kuinka ajatus yleisesti kulkee, millaisia yhteisiä piirteitä masentuneilla on tai kuinka aliravitsemuksen on todettu vaikuttavan ihmisiin monessa tapauksessa. Jokainen on kuitenkin yksilö. Aina on poikkeuksia. Jokainen reagoi ja käyttäytyy omalla tavallaan. Ero voi olla vain hiuksen hieno, siitä huolimatta hyvinkin merkittävä. Ei lääkäri voi tuntea kehosi syvimpiä viestejä. Hän voi avustaa niiden kuuntelemisessa tai kertoa olettamuksia, muttei täysin tietää. Vaikka välillä ehkä tuntuu, että itse on tunteidensa vanki, mielitekojensa orja, että välillä olisi vain helpompi lukea lehdestä ohjeet oikeaan käyttäytymiseen, niin samalla on myös hyvä muistaa olevansa omien tuntemustensa ja viestiensä paras asiantuntija. 

Itse uskon perusterveelliseen ruokavalioon. Ei ihmeellisiä kikkailuja tai dieettejä. Viisi kertaa päivässä, tasaista, normaalia syömistä. Nälkäviestiin vastaamista järkevällä ruoalla. Pitkän matkan olen kieltämättä kulkenut tajutakseni tämän, onneksi kuitenkin vihdoin. Heh. Vaikka tällä hetkellä ruoka on ensisijaisesti minulle energianlähde (ja lihasten kasvattaja haha), opettelen koko ajan nauttimaan enemmän ja enemmän ruoan tuomasta mielihyvästä ja makoisista mauista. Se, että pystyn syömään ilman päässä alituiseen raksuttavaa laskukonetta tai illalla nukahtamaan ilman kuluneen päivän ruokayhteenvetoa tuottaa minulle tällä hetkellä suurempaa mielihyvää kuin mikään:-)

Luulin todella pitkään, ettei minun tee aamulla mieli muuta kuin juustoruisleipiä ja jugurttia. Vaihtoehtoisesti joskus viiliä hillolla. Eräs aamu tässä repäisin ja mikrotin puurolautasellisen. Söin sen ripauksella suolaa margariinisilmän kanssa. Ai että. Sittemmin olen syönyt puuron lisäksi joko sitä jugurttia tai keittänyt kananmunan kaveriksi. Juomaksi juon aina lasillisen mehukeittoa. Kahvia sitten koko aterian päätteeksi. Tuli jälleen todettua, että vaihtelu tosiaan virkistää, kaavoihin kangistuminen ei kannata, heh.

Lounaalla nälkä on aina suurin. Olen todella laiska kokki. Menen aina helpoimman kautta. Ruoka vaihteleekin lounaalla sekä päivällisellä ihan sen mukaan, mitä saan värkättyä. Tänään söin esimerkiksi porkkanalaatikkoa kananmunan ja raejuuston kera. Eilen porkkanalaatikkoa ja kalkkunanakkeja. Ihan vain sen vuoksi, että Atrian porkkanalaatikot olivat tarjouksessa, haha. Lautaselleni kuuluu aina kasa salaattia kastikkeineen sekä ruisleipä lähes poikkeuksetta juustolla.

Välipala on oikeasti aika tärkeä juttu. Joskus se saattaa jäädä välistä, mutta se kyllä tuntuu sitten illalla vatsassa. Kyltymätön nälkä, jaiks. Hedelmä ja jokin maitotuote, kuten jugurtti, rahka tai viili, ovat vakiintuneet välipalakseni. 

Päivällinen sujuu samaan tapaan kuin lounas. On luksusta, jos Santtu on pyöräyttänyt jonkin laatikon tai valmistanut kanakastiketta. Muutoin sorrun yleensä kippaamaan vain tonnikalapurkin lautaselle ja kasan raejuustoa päälle. Tai paistamaan munakkaan, jos oikein pinnistelen. Pussipuurotkin ovat aika käteviä:D No kyllä minäkin välillä saatan jotakin kokkailla. Tuntuu vain, että olen viime vuodet pyörinyt ihan riittämiin ruoan ympärillä, kiinnostus sitä kohtaan on ikään kuin lopahtanut – jos sitä itse syömishetkeä ei oteta lukuun, heh. 

Aina en tietenkään ole kotona ruoka-aikaan. Työpäivinä syön toisen kunnollisen ruoan töissä – niin kunnollisen kuin eväistä vaan on mahdollista koostaa ja syödä kaiken kiireen keskellä. Kunnon proteiinipläjäys ja lähiaikoina luottoevääni: tonnikalapurkki ja proteiinipatukka. Lisänä riisikakkuja, jos olen tullut aamuvuoroon. Okei, tonnari alkaa kohta puskemaan korvista ulos. Sitä odotellessa jatkan samalla linjalla:D

Iltapala on päivän paras hetki aamiaisen lisäksi. Silloin rauhoitun touhuttuani koko päivän ja syön masuni täyteen, jotta jaksan nukkua. Nälkäisenä peiton alle meneminen on melkein inhottavinta mitä tiedän. Näkee uniakin vain ruoasta, eikä prinsessoista. Hedelmä, Total tai rahka hillolla sekä kaksin kappalein näkkäreitä, leipiä tai riisikakkuja. Kiva iltapala, josta joskus tosin saattaa jäädä nälkä. Silloin käyn hakemassa jotakin masuntäytettä lisää.

Se on niin yksinkertaista, kun on ruoka-ajat ja näläntunne.

Millainen on sinun ruokafilosofiasi?

Ps. Oli aika karua laitella tänne näitä kuvia, sillä esteettisyys ei oikeastaan kuulu arkiruokailuuni:D Jotain kuvia oli pakko laittaa. Eivät ne silmänruokaa ole, mutta jotain katseltavaa kuitenkin.

Eilen. Havahduin aamuyöllä. Ihan yhtäkkiä. Ensimmäinen päivä joulukuuta. Tajuntaani iskeytyi. Jahas. Kuukauden vaihde siinä missä muutkin. Jatkoin uniani. Kunnes havahduin uudemman kerran. Suklaata aamulla! Joulukalenteri. Uinahdin jälleen. Tosin en niin sikeästi. Odotin nimittäin jo aamua. Suklaineen.

On kiva, kun on jotain erikoisen mukavaa odottamassa aamulla.Sellaista tavallisen mukavaa minulle on aamupala. Odotan sitä joka ilta, kun käyn nukkumaan. Koska aamupala nyt maistuu vain niin hyvältä yöunien jälkeen. Erikoisen kivaksi aamun tekee näin joulukuussa suklaakalenterin suklaa. Etenkin piparikahvin kanssa nauttittuna. Nam.

Olen pienestä asti pitänyt ihan hirmuisesti joulukalentereista. Kaikenlaisista. Telkkarin Toljanterista, omasta suklaisesta, vanhanajan kuvallisesta. Eräs vuosi minulla oli prinsessakalenterikin, josta joka aamu sain hiuspompulan, käsikorun tai muun somistuksen. Itse asiassa ala-asteeltakin parhaimmat muistot liittyvät joulunalusaikaan. Muistan aina, miltä tuntui saada arvonnassa 1.12 ensimmäisenä luokasta joulukalenterin yllätyspussukka. Oli muuten aika siistiä.

Vaikka meidän seinällä roikkuu tälläkin hetkellä kolme kalenteria, haluaisin silti kovin värkätä tänne blogiinkin jonkin kalenterintapaisen. Itseni ja muiden iloksi:-) Voitte arvata, että ideoita pulpahteli päähäni paljon. Ihan toteuttamiskelpoisiakin – jos olisi aikaa istua ylimääräisiä tunteja koneen ääressä jokainen päivä. 

Jouluaattona ihan jokaisen kuuluu olla onnellinen. Mielestäni. Vietti joulua tai ei, piti juhlasta tai ei. Jotenkin sitä toivoo, että jokainen jouluaattona tuntisi itsensä onnelliseksi ihmiseksi ja rauhan lepäämässä olkapäillään. Huolimatta siitä, että toisille päivä on vain muiden joukossa, toiset viettävät sen töissä tai poissa kotoa. Kuitenkin, miksei käyttäisi jouluaattoa ihanana (teko)syynä (joita ihmiset tuntuvat tänäpäivänä tarvitsevan rauhoittuakseen) hemmotella itseä ja lähimmäisiä, tehdä oma olo oikein mukavaksi, kun meillä kerta tällainen juhlapäivä on olemassa?

Ajattelinkin, että Rinkelin joulukalenteri voisi liittyä onnellisuuteen. Hyvään oloon. Kaksikymmentäneljä askelta. Jokaisella pikkuisen onnellisemmaksi. Edes hiukan hymyilevämmäksi. Jouluaattona on takuulla mieli kaksikymmentäneljä kertaa valoisampi kuin kuun alussa. Ainakin, kun ajattelet, mitä kaikkea olet tehnyt joulukuun aikana. Jotain piristystä tarvitaan, vaikka lunta pyryttääkin tälläkin hetkellä kiitettävästi. 

Okei, huijasin. Kaksikymmentäkolme askelta. Koska aloitamme luukusta kaksi:

Itse annoin mennä jo. Joulukuun toisen päivän ensimmäisillä tunneilla. Siis kerrankin annoin todella vain mennä. Paljettihameessa. Suklaata ja kakkua masussa. Lempparidrinkin maku suussa. Rakkaimmat ystävät ympärillä.

Ps. Rinkelin kalenteri on ennen kaikkea teille. Kerro kommenttiboksiin, kuinka sinä toteutit luukun tehtävän:-)

Olen pyöreämpi. Ihan selkeästi. Pystyyhän sen numeroilla ja  laskutoimituksillakin todeksi näyttämään. Pyöristynyt. Asia, joka on hyväksyttävä ja jota ei käy kiistäminen.

En oikeastaan tiedä, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Kliseisesti kysyttynä itkeä vaiko nauraa? Vai olla täysin välinpitämätön asian suhteen – mikä tuskin enää on mahdollista. Vietinhän koko tiistaipäivänkin hartioillani pikkuinen murheenpoikanen, vaikka päivän olisi pitänyt olla iloa täynnä! Toisaalta tapahtunut mahdollistaa uusia asioita elämässäni ja jollain tavoin koen olevani yhden askeleen verran taas kokonaisempi. Myönnän, että minulla oli paljon odotuksia tapahtunutta kohtaan, odotin tuota päivää, halusin juhlistaakin, vaikka samaan aikaan hieman pelkäsinkin. Onhan se aika hurjaa. Ei tapahtunut kaikille ole yhtä big deal. Se vain tapahtuu ja sillä selvä. Life is going on. Koen tuon päivän kuitenkin olleen minulle selkeä merkkipaalu, ajankohta, josta aloitan oman elämäni ajanlaskun uudemman kerran. Tai vähintäänkin leikkaan muutamia vuosia välistä pois. Eivät kaikki ymmärrä, mitä tapahtunut minulle merkitsee, eikä heidän tarvitsekaan. Tärkeintä on, että pidän itse sen selkeänä mielessäni – näin vaatimattomasti sanottuna loppuelämäni.

Toisaalta eihän minussa mitään radikaalia ole tapahtunut. Ulkokuoressa nyt ainakaan. Pieniä muutoksia, jotka voisivat aivan hyvin olla omaa kuvitelmaanikin. Voihan se peili valehdellakin? Silmistäni sen kuitenkin näkee. Aivan selvästi. Nimittäin sen, mitä jokainen edellistään suurempi numero on tuonut mukanaan. Pääasiassa positiivisia juttuja, mutta myönnän olevani kuitenkin hiukkasen murheissani. Osa minusta haluaisi olla pikkutyttö. Niin oudolta kuin se kuulostaakin.Tosin, eikö tämä kaikki pohdiskelu olekin täyttä ajanhukkaa? Tarkoitan, tapahtuneelle ei voi mitään. Se on väistämätöntä, jos haluaa oleilla elävien kirjoissa. Onnekseni säpäkkä luonteeni ei kuitenkaan ole pyöristynyt laisinkaan (ehkä jopa terävöitynyt numeroiden kasvettua), vaikka yhdeltä osin olenkin tänäaamuna pyöreämpi.

Sitä paitsi en minä haluaisikaan olla ulkonäöltäni (tai mieleltänikään) mikään Michael Jackson, saatika itseään vähän joka paikasta kiristyttänyt entinen huippumalli, Janice Dickinson.

On ihan kiva olla kaksikymmenvuotias, vaikka ikä tuntuukin hiukan liian pyöreältä. Peter Panin iättömyyden ja Janicen rypyttömän naaman tavoittelu tuntuu yhtä hassulta, millaiseksi tunsit ehkä itsesi päästyäsi tekstissä tähän asti. Heh.

Tosin, voi tämän tekstin lukea siitä toisestakin kontekstista ja kaikki on lähestulkoon aivan yhtä totta. Eikö?

Eilen kysyin Santulta, saanko olla tänään pomo koko päivän. Siis päättää ihan kaikesta. Mielestäni syntymäpäiväsankarilla on siihen oikeus. Santtu esitti vastakysymyksen: miten se eroaa tavallisista päivistä? Hekoheko.

Sain aamupalan sänkyyn. Toivoin aikaisin. Kolmea yli kuusi raikui laulu Elinalle. Heh.

Tänään taitaa olla päivä, jolloin kaiken ikävän pienimmätkin rippeet on aika jättää taakse. Uuden (tai sen vanhan) elämän ensimmäinen päivä. Lahja itselleni.