Siis näytti miltä ulospäin?

Sitä voi sitten jokainen miettiä, mikä oli todellisuutta. Miltä näytti Rinkelin kokkailu ulkopuolisen silmin, miltä se Rinkelistä tuntui. Mielestäni aitoa tunnetta todellisempaa ei tosin ole olemassa.

Olen oikeasti aika harvoin kunnollinen kokki –  usein taas kovin malttamaton, nälkäinen ja pikkuisen kiireinen. Minkä vuoksi valmistan harvoin reseptiä – tai aikaa – vaativaa ruokaa. Edes helppoa sellaista. Säveltäminen on aina ollut enemmänkin minun juttuni; kaikki tuntuu hienommalta itse luodessa ihan alusta asti. Niin, ainakin onnistuessani, sillä tykkään hirveästi syödä. Ei-nyt-niin-kärähtänyttä-ruokaa. Ruoanlaitto tuntuu turhan usein kuitenkin vain ylimääräiseltä vaivalta. Mieluummin leivon vaikka pakkopullia kuin valmistan edes yhden ruokalajin illallisia.

Päädyin eräs ilta kuitenkin erinäisten toiveiden siivittämänä valmistamaan perjantaiateriaa. Hyvin yksinkertaista ja monelle ehkä mäteentänsilmätkiinni-tasoa. Siltikin luin tarkasti ohjeista – spaku valmistuikin suuren innostuksen vallassa. Hääräsin keittiössä haltioissani ja kuuntelin sivukorvalla pääni sisällä juttelevaa äitiä; laita Elina porkkanankuoret samantien roskiin ja kata se pöytä tässä odotellessa. Naureskelin alitajunnalleni ja muistelin lapsuuden lauantaiden jauhelihakastikkeita. Ja kun lopuksi katselin aikaansaannostani, kattilan rakettispagetti-jauheliha-sörsseliä, kielen päällä oli vain yksi tyytyväinen toteamus; vitsit mä oon emäntä. 

Tuli kiva olo. Mutta oli kiva olo jo kokatessa. En tiennyt, että hurmoksen valtaan voi heittäytyä kauha kädessä. Olen tottunut kokemaan flow’n vain hikisenä ähistessäni – salilla ja juostessa. Endorfiinit jylläävät ja olo tuntuu hitsin supersankarilta. Se, että tuohon olotilaan voi päästä muullakin tavoin kuin urheilemalla, on minulle aika uutta. Yksi spaku sen opetti. Tajutonta.

Urheilu vie helposti mukanaan. Minut ainakin. Se on ihana tunne. Sen synnyttämä flow ja mielihyvä ovat vastustamattomia. Koukuttavat ja pahasti. Hyvästi. Yleisesti ajatellen koukkuun jääminen on toivottavakin pahe. Kyllä, pahe kaikesta huolimatta. Sillä ajattelen itse, ettei mihinkään maailmaan ole hyvä uppoutua aivan täysin, etenkään pitkäaikaisesti. Täydellisen omistautuneena sitä kun kääntää selkänsä aina kaikelle muulle. Siis sille muulle, joka väistämättä jää koko tajunnan täyttävän tunteen ulkopuolelle; oma maailma muuttuu suhteellisen suppeaksi. Ehkä ahdistavankin ahtaaksi. Liian syvälle uppoutuminen kääntyy ennen pitkää ihmistä vastaan, imaisee järkeä myöten kaiken mukaansa ja alkuperäinen idea innostuneesta intohimosta katoaa; omistautuminen voi jopa sairastuttaa. Työ, ruoka, opiskelu, urheilu. Ne voivat olla intohimoja, mutta yhtälailla liiallisena jonkin pahan aikaansaajia. Avara katse ja uteliaisuus, kunpa ne pysyisivät aina mukanani.

Mielihyvä maistuu parhaimmalta ja takaa parhaimmat tulokset, kun sitä nauttii erilaisista lähteistä. Se tuntuu mukavalta ajatukselta.