Kaikki lähti siitä, kun mietimme Santun serkkuja ulkomailla. Ei nyt huonoissa oloissa, mutta joltain kantilta katsottuna ehkä huonommissa. Toisaalta taas. Heidän voi miettiä myös elävän huomattavasti paremmassa ympäristössä kuin me. Ainakin täysin toisenlaisessa ja erilaisessa. Elämme samassa maailmassa, mutta olemme silti aivan eri maailmoista. Kummallista.
He elävät huomattavasti yksinkertaisemmin. Keskittyvät kenties oleelliseen? En tiedä, ehkä. Näin ulkopuolelta katsottuna tuntuu siltä. Heille kenkä on kenkä. Kunhan saa kengät jalkaan. Ei ole väliä, ovatko ne sini-pinkit vai puna-valkoiset Air Maxit. Tai Air maxit lainkaan. Kengän tarkoitus on suojata. Kenkään on tarkoitus sujauttaa jalka, eikä suinkaan keräillä niitä hyllyille tai ulkoiluttaa kerran vuodessa. Alkuperäistä ideaa eivät ole syrjäyttäneet tai sotkeneet uudet tarkoitteet. Okei, ehkä kenkä on huono esimerkki, sillä se on jo aikojen alussa ollut varallisuuden symboli – ei vain jalkapohjan suoja. Kuitenkin. Vaate on vaate. Kunhan on päällä jokin riepu. Riittävän peittävä ja lämmin mieluiten. En usko heidän mielessään edes käyvän ajatus paidan ja housujen yhteensopivuudesta. Ruoka on ruoka. Muona, sapuska. Ensisijaisesti energianlähde. Toissijaisesti varmasti nautinto ja paljon muuta. Mutta ylimääräinen kikkailu, keksiminen ja vaikeaksi tekeminen suuressa määrin varmaan puuttuvat. Syödään, mitä saadaan, ei ruokatrendien, ohjeistusten tai paineiden mukaan. Samaan tapaan työ on työ. Sen avulla eletään ja elätetään. Ei se ole kummoinen oman identiteetin jatke, varsinkaan koko elämä. Koti on koti. Oma paikka, toivottavasti turva. Ei asia, jota esitellä muille.
Ei ole mielestäni tyhmän yksikertaista tai naiivia ajatella näin, jos tarkoitus on pohtia koko ajan monimutkaistuvaa maailmaa, lähinnä yksilön näkökulmasta. Eri puolilla elävien ihmisten olojen ja elämisen vertailu on kylläkin loputon suo, kun siihen kerran ryhtyy. Olen itse huomannut kaipaavani elämääni tietynlaista yksinkertaisuutta. Se rauhoittaa. Tavaroita, asioita ja tapahtumia tursuava elämä saa minut helposti levottomaksi. Kuitenkin se, joka eniten pökerryttää, on jatkuvasti liian monimutkainen ajatusmaailma. Omaan päähän vähän kuin eksyy. Huomaan toisinaan kaipaavani vaate on vaate -ajattelua. Oikeastaan miltei tarvitsevani sellaista yksinkertaistettua tapaa, jolla rauhoittaa sinkoilevia ja sotkuisia ajatuksiani. Vastapainona kaikelle sille – kylläkin ihanan antoisalle – pohdiskelulle.
Naurettavan yksinkertaista.
Muistan jo pienenä ajatelleeni vähän liian monimutkaisesti tätä maailmaa. Ja matematiikan läksyjä. Veljeni auttaessa laskujen kanssa hänellä oli tapana tokaista usein älä hei ajattele noin monimutkaisesti. Kun kysyin miksimiksimiksi. Miksi seiskassa on viiva ja Kalle sai vain viisi karkkia. En ole koskaan kunnolla käsittänyt vastausta koska on sovittu niin. Niin miksi? Lukemaan opetellessani muistan, miten ihmeellistä mielestäni oli, kun paperilla olevista kirjaimista muodostui sanoja. Ei pitänytkään yrittää hirveästi ymmärtää, vaan sanat vain muodostuivat suuhun. Kun eteni rivillä ja luki.
Toisinaan lenkiltä tullessani olen aivan puhki. Retuutettu. Olo on kuin nääntyneellä. Siitä huolimatta, että en ole edes hengästynyt tai punainen. Olen totaalisen väsähtänyt juoksun aikana päässäni myllänneestä ajatusvirrasta; ideoista, pohdinnoista, muistoista. Tuntuu kuin olisin viettänyt kuusikymmentä minuuttia suurenkin hälinän keskellä. Oikeastaan monen monta tuntia. Pliis ihan hetkeksi hiljaisuutta. Todellisuudessa olen vain ollut hetken yksin ajatusteni kanssa.
Luulen seuraavan vaatekriisin iskiessä yrittäväni ajatella sen hamosen perimmäistä tarkoitusta. Samoin kuin nyt tenttien lähestyessä opiskelun lopullista sijoittumista koko elämässäni. Kunhan ei tarvitse ilman rihmankiertämää lähteä ovesta ulos. Onhan elämässä onneksi aika paljon laajemmasta kokonaisuudesta kyse kuin vain Ravin tentistä.
Elina Heidi Rinkeli 
Voi vitsi mä taas samastuin kauheesti! Erityisesti näihin:
”Muistan jo pienenä ajatelleeni vähän liian monimutkaisesti tätä maailmaa. Ja matematiikan läksyjä. Veljeni auttaessa laskujen kanssa hänellä oli tapana tokaista usein älä hei ajattele noin monimutkaisesti. Kun kysyin miksimiksimiksi. Miksi seiskassa on viiva ja Kalle sai vain viisi karkkia. En ole koskaan kunnolla käsittänyt vastausta koska on sovittu niin. Niin miksi?”
Mun lukeminen on vieläkin toisinaan uskomattoman hidasta, koska jään miettimään näitä miksi miksi juttuja. Mun on vaikea vaan antaa olla et no se nyt vaan menee niin (mikä olisi ihan hyödyksi lääkiksessä :D)
”Lukemaan opetellessani muistan, miten ihmeellistä mielestäni oli, kun paperilla olevista kirjaimista muodostui sanoja. Ei pitänytkään yrittää hirveästi ymmärtää, vaan sanat vain muodostuivat suuhun. Kun eteni rivillä ja luki.”
Mulla on ollu tää ihan sama ajatus! Muistan miten mä ihmettelin, kun oppi lukemaan ja pelkkä se, että näin jonkun kyltin missä oli tekstiä, sai aikaan sen, että mun päässä synty joku ajatus. Tän oivalluksen hienoutta ei osaa oikein edes selittää! Mutta vieläkin se, että mä luen vaikka sun blogia ja mun päässä herää tällasia ajatuksia ja muistoja, on jotenkin mahtavaa. Nyt sille on tukena monet neurofysiologiasta tutut aivohermoradat ja muut, mutta silti sen hienous ei ole hävinnyt mihinkään 😀
TykkääTykkää
Näiden kahden Elinan ajatukset selvästi kulkevat ihan samoja ratoja, hihi. :')
Musta on puolestaan joka kerta ihan uskomattoman ihanaa ja ihmeellistäkin kuulla, miten joku toinenkin on pohtinut ja kokenut asioita ihan samalla tavoin kuin itse olen. Uskon, että näistäkin syntyisi juttua vaikka kuinka paljon lisää. 🙂
Ja hei neurofysiologia, ai että, varmaan oikeasti aika mielenkiintoista!
TykkääTykkää