Tiedän, minkä lausahduksen poistaisin maailmasta. Niin, jos minulla olisi siihen vain valta.

En epäile tokaisun todenperäisyyttä. En todellakaan. Oikeastaan olen itsekin kokeillut ihan käytännössä; epäinhimilliseenkin tottuu. Omia vaistomaisia toimintojakin kyllä tottuu vastustamaan. Hengittämistä ei voi lopettaa kokonaan, muuten kuolee. Mutta syömättömyyteen voi ihan hienosti totuttautua. Harmi vain, että pidemmällä tähtäimellä lopputulos on sama kuin hengittämättä jättämisellä.

Usein totuttautuminen vaatii ainoastaan hurjasti toistoja. Uudestaan ja uudestaan. Vielä kerran uudestaan. Ja kun sitten tottuneena ajattelee hivenen tarkemmin, tuntuu ennen niin vastemielinenkin oikeastaan aika siedettävältä. Pienenä tyttönä minulle kerrottiin, että uuteen makuun tykästyminen vaatii vähintään kaksitoista kokeilukertaa; että lastaa nyt vain herkkusieniä haarukkaan. Mutta onko tottuminen tykästymistä? Makuaistia opetetaan ja se haarjaantuu – sietämään. Olen mieltänyt aina sellaisen aidon pitämisen tulevan aika luonnostaan ilman harjoitusta. Kyllä kai ihminen sopeutuu vaikka mihin ja pakotettuna, vaihtoehdoittakin, oppii pitämään vaikka mistä.

No, onhan se vähän kitkerää, kitkerämpää. Mutta kyllä siihen tummaankin suklaaseen oikeasti tottuu.

Mutta miksi pitäisi?

Haluan ainakin uskoa, että omilla mieltymyksillä on jokin tarkoitus; sellainen, jota ei ehkä ole aina syytä teilata ja piilottaa. Ainakin ne kertovat ihmisestä jotakin oleellista – ihmisen omaa tarinaa. Minä tiedän, miksi pidän maitosuklaasta niin hirvittävästi, enkä välitä tummasta juurikaan. Äiti kertoi minulle pienenä, että sai lapsena aina valita viikonlopuksi herkun; se oli ihan aina Fazerin Sininen. Hän kertoi köllötelleensä joka lauantai sängyllä suklaalevyn ja kirjan kanssa. Äidin tarinasta on tullut osa minun tarinaani; Fazerin Sininen on pienestä asti ollut mielestäni parasta – etenkin kera kirjan. Omien mieltymysten taustalla on usein jokin tarina. Enkä minä ainakaan halua totuttautua toisenlaiseen kertomukseen.

Olen monesti miettinyt tottumisen voivan olla vaarallistakin. Eikö tottuminen olekin joissain tilanteissa vähän kuin turtumista? On eri asia tottua oliiveihin kuin ahdistukseen. Omaan pahaan oloon voi turtua, kun taakka harteilla painaa jatkuvasti. Olotila alkaa tuntua luonnolliselta.  Erilainen oireilu on kai merkki siitä, ettei tottuminen ole aivan tarkoituksenmukaista. Kaikkeen ei todellakaan saa aina tottua.

Kyllä pistäisin pahakseni, jos tottuisin hyvään oloon. Ehkä sen vuoksi en haluakaan unohtaa mitään, en ikävämpiäkään hetkiä elämässäni. Jos onneen joku päivä tottuisi, en uskoisi sen tuntuvan enää niin ihanalta. Mielestäni tottuminen on vähän kuin liukuhihnatavaraa; löydän sille kyllä monta hyödyllistä käyttötilannetta, mutta mitään mahtavaa ja uniikkia se ei kyllä. Minulle elämän piikit ovat tärkeitä; niin huippukohdat kuin kuopatkin. En vain haluaisi tottua jatkuvaan tasaiseen menoon. Kai se on ihmisestäkin kiinni – minä varmasti kyllästyisin.