Katselin kuvia hymyilevästä tytöstä. Vertasin niitä aiempiin otoksiin ja totesin saman kuin useat muutkin; näytät tätä nykyä niin onnelliselta. Hirveän paljon onnellisemmalta. Mikä on hassua. En nimittäin osaa tarkoin kertoa, kuinka sen näen. Samat ruskeat hiukset ja siniset silmät, sama paitakin yllä ja suupielet yhtä ylös kaartuneina. Aivan sama tyttö, mutta silti täysin eri. Ja kaikesta huolimatta minä aistin muutoksen sinussa.

Onnea voi tuntea, sitä voi kuvailla ja sen voi aistia. Mutta jos onnen haluaakin nähdä omin silmin. Mistähän sitä voisi yrittää katseella hakea. Piileskelevän ylpeyden voi huomata hivenen kohotetusta pikkurillistä. Sitä tuskin huomaa, niin pieni ele se on. Ehkä onnikin tykkää piilotella? Olla ihan pienessä? Tai ehkä se on naamioituneena johonkin isompaan, jota ei vain osaa mieltää onneksi?

Etsin itsestäni onnea.

 Kun minä olen onnellinen, luulen hiustenikin olevan.

 Onni näkyy treenipainoissa. Oikeasti!

Onni on omassa kädenjäljessä. Halussa yllättää toinen.

Onni vaikuttaa valintoihin. Näen kukkakuosissa omaa onneani.