Tottunut ajattelemaan. Tottunut jahkailemaan.
Mä en koskaan. On se kieltämättä aika paha lauseenaloitus. Vähän samaan tapaa kuin mä kyllä aina tai no en varmasti. Nuo aloitukset lipsahtavat omasta suustani erityisen helposti silloin, kun olen väsynyt, stressaantunut tai kovin kiireinen. Toisin sanoen ne kertovat jotakin kai tottumuksesta; lausahdus tulee niin selkärangasta, ettei ihminen huomaa ajatella sanojaan äänteitä pidemmälle. Toisaalta taas sitä on samalla oman elämänsä selkärangaton. Kuin huijaisi itseään uskottelemalla vesiliukoisen tussin olevan vaihtoehdoitta permanentti; olen aina ollut tätä mieltä, joten on mahdotonta olla nyt toista mieltä. Tosiaanko?
Mitä omien ajatusten kyseenalaistaminen on? Ainakin elämän pieni suuri ilo. On helppoa tottua elämään yhdessä ja ainoassa maailmassa. Menneeseen pohjautuvassa ja nätisti raiteita pitkin kulkevassa. Se ainokainen maailma koostuu ehkä osin kokemuksista ja hyväksi todetusta, jolloin myös herkästi päätyy pohtimaan kysymystä; miksi sitten edes lähteä muuttamaan toimivaa? Eikä ihmekään, että siten helposti ajattelee. Tai oikeastaan ei ajattele, riittävän laajasti ainakaan. Ennemminkin kai toteuttaa totuttua ajatusmallia. Omien ajatusten kyseenalaistaminen kuitenkin avaa aivan uusia ulottuvuuksia: yhteen ainutlaatuisen elämään voi mahtua useampia, toisistaan täysin poikkeavia maailmoja. Ei kaikissa kai voi elää yhtä aikaa, mutta yhdessä ei kuitenkaan tarvitse elää koko aikaa. Voi vanha maailmakin pienen korjausliikkeen seurauksena muuttua kokonaan uudenlaiseksi. Avainasemassa on kai vain kuten aina ennenkin -fraasista irtipäästäminen.
Elämä tuppaa toisinaan väkisinkin ravistelemaan tutussa ja turvallisessa uinuvaa. Olen huomannut löytäväni suoralta kädeltä teilatut ajatukset aina jossakin vaiheessa elämää edestäni – joskus jopa vastakkaisiksi muuntuneina. Mikä tuntuu välillä jopa pelonväristyksinä sisälläni. Mun ei koskaan pitänyt sairastua. Mun ei koskaan pitänyt kyllästyä vaaleaan hiusväriin. Mun ei koskaan pitänyt olla lapsirakas.
Elämä on jollain tapaa lisäksi totuttanut minut jahkailemaan.
En missään nimessä ole pohjimmiltani sellainen. Pienenä tyttönä vielä osasin toimia hetken mielijohteesta. Kylläkin järjen kanssa, mutta liikaa pohtimatta. Meneminen oli yksinkertaisimmillaan menemistä. Tekeminen ihan vain tekemistä. Ei ollut yksinkertaisempaa asiaa kuin toimiminen. Sitten mennään oli aika tuttua suustani. Mietin monesti, miksi aikuisten silmissä elämä oli niin vaivalloista. Kuulin monesti kun mä en voi noin vain lähteä. Kysyin aina että miksi. Vastaus oli usein jotakin sellaista kuin valot pitää hei sammuttaa ja roskat viedä, tää aikuisen elämä on tällaista. En koskaan käsittänyt, mikä teki siitä niin monimutkaista. Senkun otetaan roskat kainaloon!
Totutusta poikkeavaa. Mutta hyvin kaunista. Tosin ihan todella yksinkertaista. Ja vikkelää.
Iän myötä elämä on kasvattanut minusta aikuisen ja samalla koulinut myös jahkailijan. Roskapussin kiikuttaminen ei todellakaan ole enää yhtä yksinkertaista – kuten ei moni muukaan sellainen asia, joka oikeasti voisi olla. En tarkasti tiedä, kuinka päähän istutetaan aikuisuuden himmailu. Ehkä se on jonkun silmissä sitä kuuluisaa harkintaa ja järkevyyttä. Tai kenties yhteiskunnan luoma ajatus siitä, että jokainen vastuullinen aikuinen pohtii päätöksiään, eikä toimi ilman yön yli nukkumista. Mutta onko olemassa tilanteita, joissa se ei ole paras vaihtoehto? Eniten ehkä omassa käyttäytymisessäni harmittaa se, että yhden yön harkinta-aika venyy helposti useiksi päiviksi. Kai aika moni suunnittelee ja haaveilee vuosiakin. Ei ehkä roskakatoksella käymistä, mutta elämän muita muka-hyvin-huolellista-harkintaa-vaativia asioita.
Olisin varmaankin jokin aika sitten pienesti pahalla silmällä katsonut ensitreffejä alttarilla. Eihän siten kuulu toimia. Olisin liputtanut perinteiden puolesta, sen totutun toimintamallin. En missään nimessä olisi ennen useiden päivien pohdintaa lähtenyt minkään järjestön toimintaan mukaan tai antanut itseni innostua pelkistä kaukaisista mahdollisuuksista. Olisin toiminut kaikin puolin järkeä käyttäen. Hidastellen, siten ajattelen nykyisin. Jokin on aivan lähiaikoina ajatuksissani muuttunut.
Ei se ole kiirettä. Ei missään nimessä holtittomuutta. Se on elämän rajallisuuden tajuamista. Se on oman elämän itselleen ottamista. Se on ehkä halua olla ihan vähän uhkarohkea. Se on toteamuksessa miksikäs ei. Kun mulla nyt kerta on tämä tässä ja nyt.
Välillä tunnen olevani kovin kyllästynyt kaikkeen muuhun kuin tämänhetkiseen. Miksi sitten joskus, jos voisi yhtä hyvin nyt. Mikä estää? Ei ainakaan aikuisuus tai elämä.
Kaikki asiat eivät ymmärrettävästi ole niin yksioikoisia. Yllättävän moni kuitenkin on. Tosin vasta tarkemmin ajateltuna.
Elina Heidi Rinkeli 
En voi kuin jälleen kerran ihailla, kuinka jollain voi olla kynä hallussa..Taidetaan opiskella samalla kampuksella, ollaan molemmat ilmeisesti käyty sama sairaus läpi (tai eihän sitä ihan niin vain käydä, mutten nyt keksinyt parempaakaan kuvausta näin äkkiseltään) ja ajatusmaailmamme on hyvin samankaltainen. Ilolla luen tekstejäsi ja jään varmasti seurailemaan. 🙂 Ihailen Sinun sisäistä viisautta ja ulkoista kaunetta! Aurinkoa Sinun päivääsi. 🙂
TykkääTykkää
Voi sinä ihana. Kiitos kauniista sanoista! Tulen aina iloiseksi, kun kuulen jonkun ehkä saavan rustailuistani jotakin irti. :') Samoin tulen onnelliseksi kuullessani ihmisistä, joiden ajatusmaailmat ovat hyvin samankaltaisia kuin omani. Se tuntuu hienolta.
Oikein aurinkoista ja onnellista viikonloppua!
Ja hei, nappaa ihmeessä hihasta, jos joskus törmätään kampuksella. 🙂
TykkääTykkää
Kiitos ja mukava kuulla että ilahduit kommentistani. 🙂 Voisin rohkaistua ja tulla vetäisemään hihasta sitten kun satutaan törmäyskurssille 🙂 toistaiseksi olen joko kulkenut silmät ummessa ohitsesi taikka sitten ei vain vielä olla satuttu nokakkain…:D
TykkääTykkää