Eräs ihminen sanoi minulle eilen jotakin. En mä osaa puhua sulle siten. Puhuminen jostakin on oikeastaan tosi yksinkertaista; aukoo suuta ja antaa tulla. Mutta puhuminen jollekin ei välttämättä olekaan niin helppoa. Moni kokee vaikeaksikin. Etenkin silloin, jos ei ole tottunut tai koskaan kunnolla opetellut jollekin puhumista. Oliko lähipiirissäsi nuorempana kova suupaltti? Sellainen aina äänessä oleva hölöttäjä, joka piti huolen hiljaisten hetkien täyttämisestä. Satutko tuntemaan hänet vielä? Suurella todennäköisyydellä hän osaa edelleenkin puhua jostakin, monestakin, loistavasti. Enää ei kuitenkaan hengailla koulun pihalla isossa porukassa, vaan istutaan ehkä ennemminkin kahvikuppi kädessä kahdestaan pöydän ääressä. Tiedätkö mitä on voinut tapahtua? Kovasta puhujasta on saattanut tulla hiljainen, sillä hän ei ole vuosien varrella opetellut puuttuvaa taitoa, toiselle puhumista. Säästä on kiva puhua ja viittoilla ulos. Menneitä on kiva muistella ja sulkea silmät. Omasta työstä on kiva kertoilla ja esitellä meriittejä. Mutta miten vaikeaa voikaan olla katsoa silmiin ja kertoa, mitä todella kuuluu. Tai katsoa silmiin ja kysyä, mitä toiselle kuuluu.
Erityisen haastavaa voi olla puhua itselle. Etenkin tunteista. Kuinka vieraalta suussa tuntuukaan sanoa ääneen tyhjässä asunnossa minä olen nyt todella onnellinen. Toiselle sen saattaa joskus huikata, vähän kuin ohimennen huudahtaa oon onnellinen. Mutta onhan se hirveän paljon tehottomampaa: artikuloinnissa ja kokonaisissa sanoissa on voimaa. Toisaalta kuinka monta kertaa useammin sitä on paiskannut kaapin oven kiinni tarpeettoman kovaa kuin sanonut toiselle ääneen nyt minua kyllä kiukuttaa. Surua taas usein mieluummin itkee kuin kertoo siitä edes itselleen: olen tällä hetkellä aivan musertunut.
Peilin edessä puhuminen on kenties kaikkein vaikeinta, vaikka aloittaisi vain yksittäisistä sanoista. Minä. Olen. Kelpo. Tyyppi. Tuntuu aluksi ihan todella teennäiseltä. Ääneen itselle puhuminen siis. Omasta mielestäni se on kuitenkin kovin voimaannuttavaa ja tehokasta.
Koetan sanoa ääneen samalla kuin kirjoitan: minä olen nyt todella onnellinen.
Maapähkinävoin täyteläisestä mausta suussa. Etenkin aamuisin.
Vähän terveestä olosta.
Omista päätöksistä.
Suljetusta makuuhuoneen ovesta, kun tiedän siellä nukkuvan jonkun.
Lenkkeilyinnostuksesta ja vapaudesta tehdä juuri sitä, mitä haluan.
Tämän päivän kampaaja-ajasta.
Autokyydistä Viikkiin.
Lintujen sirkutuksesta ja tulevasta keväästä.
Taidostani itkeä, sillä se puhdistaa.
Laatikon pohjalle jääneestä kesäkurpitsakäntystä – sain tehtyä siitä juuri puuroa.
Lumipyryttömyydestä.
Eilen tulleesta blogikommentista.
Löytämistäni maca-tableteista.
Huomisesta.
Aamutunnelmasta ja kipristelystä masussa.
Lidlin pähkinöistä.
Suukosta.
Pörheästä karvakuonosta.
Nenän kautta hengittämisestä – flunssa on kai kohta ohi.
Punajuuripihveistä.
Jos on oikeasti onnellinen, miksi jättää sanomatta se ääneen?
Jos on oikeasti onnellinen, miksi jättää listaamatta se keskiviikkona?
Elina Heidi Rinkeli 
Olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että ääneen sanominen itselleenkin kannattaa. On tärkeää myös pystyä kehumaan itseään. Hyvä tapa on esimerkiksi seistä peilin edessä ja kehua itseänsä muutamalla sanalla ääneen, vaikka se hömöltä kuulostaakin. 🙂
http://kukapelkaapallinaamaa.blogspot.fi
TykkääTykkää
Jep, näinpä. 🙂 Hyvä vinkki ihan kaikille!
TykkääTykkää
Mä puhelin paljon itselleni, mutta kun menee peilin eteen saattaa se tuntua joskus vähän hassulta 😀 hassua tai ei, silloin kun koviin koettelemuksiin tai itsensä tsemppiin sanoja, niin peili on hyvä kaveri, sen kautta ne omat sanat saavat voimaa…
http://outikarita.fitfashion.fi/
TykkääTykkää
Jep, todellakin ihan hassulta. Mutta oikeasti se on voimaa tuovaa, kuten sanoit. 🙂 Ja kyllä kai siihenkin tottuu, kun tarpeeksi peilikuvalle rupattelee.
TykkääTykkää