ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Välillä alas asti.

Kapuaminen oli aina hitsin rankkaa. Kun mahdollisimman nopeasti, mutta siltikin riittävän varovaisesti, sitä yritti päästä ylös. Ensimmäisenä huipulle asti. Erityisen haasteellista kiipeäminen oli silloin, kun jalka ei vielä aivan yltänyt ensimmäiselle poikkipuulle. Joku olisi ehkä laskelmoinut malttavansa odottaa vuoden muutaman sentin pituuskasvua ja toinen taas olisi luultavasti hakenut apua kivenmurikasta tai puistonpenkistä. No en luovuta hakemalla helpotusta, jotakin sentapaista muistan ajatelleeni. Olen aina pitänyt kovin sanoista nyt ja itse – yhä edelleenkin sanoilla on merkittävä rooli elämässäni. Kypärämyssy puoliksi silmille valahtaneena punkesin itseäni yhä ylemmäs kohti ratkaisevaa välietappia kiipeämisprosessissani. Tiesin tukalan kuumuuden ja sen hitsinmoisen ähinän pian helpottavan, sillä huipullahan tuulee aina. Siten olin kuullut telkkarissa sanottavan.
Lopulta ylös asti päästyäni hiukseni eivät hulmunneet ehkä aivan niin isosti kuin olin ajatellut, mutta alas katsellessani olin siltikin erittäin tyytyväinen. Pelko oli läsnä tikapuilla keikkuessani ja päättäväistä pässin päätä todella koeteltiin, pohdin kai aika ylpeänä. Olin itseni voittaja ja se tuntui tuhannesti paremmalta kuin muiden päihittäminen. Vedin rukkasen pois kädestä ja nostin peukun ylös: kaikki aivan hyvin täällä onneni kukkuloilla!  
Liukumäen yläpäähän istuuduttuani tilanteeni ei kuitenkaan näyttänyt enää niin valoisalta. Olin ihan todella hyvä tavoittelemaan enemmän, kuten ylös kapuaminen itselleni osoitti, mutta omista saavutuksistani nauttiminen tuottikin yllättäen miltei enemmän päänvaivaa. Tuntui uskomattoman vaikealta ottaa vauhtia ja antaa vain mennä – saati nauttia laskusta alas. Liukumaan lähdettyä tehtävissä ei ole enää mitään, kontrolli on ikään kuin menetetty ja tuo ajatus vaivasi suuresti pientä päätäni.
Muistan katselleeni minua kohti kurkottelevia käsiä, jotka selkeästi viittoivat ”laske vain, tule vain”. Se oli pienelle ihmiselle suuri paikka: luottaako ja antaako vain mennä. Samalla myös taistelin huonon omatunnon kanssa, sillä en osannut täyttää niitä sellaisia yleisiä odotuksia eli hymyilevää naamaa ja riemunkiljahduksia liukumäessä. Miksi helppous ei ollutkaan minulle helppoa? 
Sellaista se on välillä edelleenkin. Kun olen tehnyt suuren työn, puskenut  ja punnertanut aika korkeallekin, en yhtäkkiä osaakaan nauttia saavuttamastani. Tuntuu kaikkea muuta kuin vaarattomalta heittäytyä helppouteen. Luottaminen muuhun kuin kovan työn tuomaan kontrollintunteeseen on toisinaan haastavaa. Omalla painollaan lipuva elämä etenee jopa liian huolettomasti  enkä oikein tiedä, kuinka päin virran mukana kellutaan. Pelkään joutuvani uppeluksiin, jollen koko aikaa räpiköi. Toisaalta taas pidän itsessäni siitä, etten anna kaiken vain soljua sormien välistä mistään kunnolla kiinni saamatta.

4 vastausta artikkeliin “Välillä alas asti.

  1. Hyvä kirjoitus. Etenkin toi kuvan alapuolinen teksti oli vaikuttava. Jotenkin omaan elämäänkin osuva. Edelleen täällä seurailen aktiivisesti blogias 🙂 Terveisin Mia

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s