Millainen on aito ihminen? Sellainen, joka käyttäytyy aina samalla tavoin? Onko aitous sidoksissa muuttumattomuuteen? Voiko aito käytös olla vilpitöntä, jos se on joka kerralla erilaista? Mistä aitouden tunnistaa? Onko se oikeastaan edes itseisarvo? Voiko aitous olla missään tilanteessa vaihtoehdoista huonoin? Mihin aitous on kadonnut? Vai onko ylipäätään? Arvostetaanko aitoa ihmistä? Riittävästi? Kuinka kohdata epäaitous? 

Pidän aitoudesta. Ihan kaikessa, mutta erityisesti ihmisissä. Aito ihminen on kiehtova. Osin senkin vuoksi, että aitous on myös äärimmäisen rohkeaa: ihminen on silloin avoin selattavaksi. Mutta vaikka aitous on avoimuutta, se on samalla jotakin tutkimatonta. Aidon ihmisen lähellä on hyvä olla – usein kai heidänkin, jotka eivät ole niin oikeita: ei ole tarvetta jännittää tai epäillä. Eikä varsinkaan yrittää olla muuta kuin on. 

Aitous on kai osin kokemus ja osin se, mitä oikeasti on. Epäaidolle ihmiselle on mahdotonta sanoa, että olisitpa aito. Entä jos toinen kokeekin olevansa ihan oikean aito? Aitoutta on lisäksi aika helppo uskotella – ei toiselle, vaan nimenomaan itselle. Kai aitous siten voi olla vain päätös. Tai kova halu. Vai lähennelläänkö silloin jo epäaitoutta. 

Luulen, että aitouden esiintuomista voi myös oppia. Sillä aitoudesta puhuttaessa tarkoitetaan kai usein sitä, millaisena näyttäydytään ja miten toimitaan ympäristössä. Ihan jokainen ihminen on luultavasti sisimmässään aivan yhtä aito. Siten ajattelen. Toiset vain uskaltavat ja osaavat elää ilman kuorikerroksia ympärillään. 

 Aitouden tuntee. Epäaito ihminen helposti ärsyttää. Aidon ihmisen vierestä ei haluaisi lähteä. 

Kaikki aidot ihmiset ottakaa yhteyttä.