ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Yli esteiden.

En tunnista rimakauhua. Edes seistessäni aivan esteen juurella. Lähinnä pohdin ponnistuspaikkaa, hyppyä toiselle puolen. Siitä onkin kai kyse: eivät esteet ole ainoastaan ylittämistä. Pikemminkin tarkkaa työtä. Keskelle, linjassa, tahdissa. Vaikka välillä sitä haluaisikin vain suurempia! Toiset mahdollisesti pienempiä. Heitä hymyillen ihmettelen. Kuinkakohan tästä selvitään, en ole koskaan miettinyt siten. Enkä liiemmin, riittääkö taitoni mihin. Annan tilaa, hyppään sisään. Pienestä tytöstä asti on huudettu ”ole menossa mukaan”. Eikä nyt aikuisenakaan vielä pelota. 
Toisinaan ylitys epäonnistuu: voi kolahtaa, tippua tai muuten vain olla tyylitöntä. Se jää kuitenkin nopeasti taakse uuden esteen tullessa vikkelästi eteen. Epäröinnin aistii elävä olento alla. Silloin voin vain toivoa molemminpuolista luottoa. Onneksi on vain suunniteltuja hyppyjä, joihin tarvitaan vaihteleva määrä päättäväisyyttä. Välillä on helppoa ja välillä hirveän hankalaa. Mutta en siltikään koskaan ajattele olevani rohkea: on ainoastaan luonnollista lähteä ylittämään.
Oman elämän esteratsastaja. Ihan jokainen voi kai olla sellainen. Sillä millä muulla tavoin elämässä kohdattuja esteitä kannattaa ryhtyä ylittämään? 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s