Olen onnekas, sillä elämässäni on monenlaisia ihmisiä. Erilaisia ihmissuhteita: läheisiä, tiukkoja, ainutlaatuisia, lämpimiä, sopivan löyhiä, tuttavallisia ja myös vähemmän läheisiä. Kaikista olen kiitollinen ja kaikki ovat tärkeitä. 

Siltikin kaikkien näiden elämäni ihmisten keskellä tunnen oloni välillä yksinäiseksi. Tunne tuntuu toisaalta turhalta ja aivan väärältä, sellaiselta, että ihan kiukuttaa sen tunnistaminen. Ja toisaalta taas kuitenkin yhtä kaikki tunnen sitä. Yksinäisyyttä.

Kyllä minua elämäni ihmisten keskellä kuunnellaan. Minulta kysytään ja minun annetaan puhua. Minua pyydetään puhumaan. Minun ajatuksiani arvostetaan. Harvoin – jos koskaan – minun käsketään olla hiljaa. Ehkä ihan joskus vain vähän hiljempaa. Minusta ollaan kiinnostuneita, minusta huolehditaan. Uskon, että minua ajatellaan ja viivyn jonkun mielessä välillä pidempään.

Juuri kaiken tämän vuoksi tuntuu aivan nurinkuriselta potea yksinäisyyttä. Yksinäisyyden tunne ei ole pinnalla, eikä useinkaan mukana arjessa. Se on jossakin syvemmällä, vähän kuin häpeillen piilossa. En ajattele sitä koskaan – ainoastaan satunnaisesti tunnen sen kalvavan. Yksinäisyys ei kaiverra koloa sisälläni, eikä se kasva kokoaan. Se vain on ja välillä vähän vinkaisee.

Kaipaan kai minulle tärkeiden asioiden jakamista. Kiinnostuminen, kuunteleminen ja vastakysymysten esittäminen eroavat oleellisesti siitä: asioiden jakaminen vaatii myös toiselta osapuolelta keskittymistä, syventymistä ja omistautumista. Aikaa ja alas istumista. Lisäksi ennen kaikkea halua kiinnostua, sillä omakohtaista kokemusta asiasta se ei välttämättä vaadi. 

Kaipaan sitä, että saisin jakaa innostukseni kuormittamatta sillä toista.

Yksi parhaimmalta tuntuvista asioista on se, kun saan kertoa esimerkiksi opiskelujutuistani tai vastata niitä koskeviin kysymyksiin. Harmillisen usein huomaan kuitenkin vastaavani vain kysymykseen, en toisen kiinnostukseen. Ja vaikka välillä onkin ihana nauttia omasta pienestä innostuksesta vain yksinään omassa rauhassa, olisi siltikin välillä mahtavaa ammentaa omaa innostusta toisen omasta.

Mutta en oikeastaan tiedä, kuuluuko sellainen aikuisten elämään. Pienenä tyttönä hihitettiin yhdessä leikkimökissä, mutta aikuisena pöydän ääressä keskustellessa on harmillisen usein jollain tapaa hankalampi saavuttaa muuta kuin pintapuoliselta tuntuvaa – joskin varmasti vilpitöntä –  kiinnostumista.